Hankala potilas vai hankala sairaus



Kirja ja terveysblogi huonosti tunnetuista pitkäaikaissairauksista

March 8, 2013
by Maija Haavisto
0 comments

Terveystalon markkinointi vastuutonta

Terveystalolta sataa jatkuvasti tiedotteita Suomen terveystoimittajien jäsenille, joista useimpia en edes vaivaudu lukemaan. Tämänaamuinen Seulonnat edistävät naisten terveyttä osui kuitenkin silmääni. Ikävä kyllä.

Tiedote käsittelee mammografiaa, tietenkin positiivisesta perspektiivistä. Kuitenkin on hyvin tiedossa, että monilla ryhmillä rintasyöpäseulonnoista voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä (kts. esim. eilinen Lääkärilehden uutinen ja NYT:n artikkeli – myös tämä Lääkärilehden juttu kannattaa lukea).

Terveystalon tiedote ei mainitse minkäänlaisia haittoja, vaan antaa ymmärtää, että mammogrammi on aina hyödyksi. Myöskään Terveystalon sivuilla oleva FAQ ei mainitse mammografian haitoista mitään.

Rintasyöpäseulonta voi pelastaa henkesi. Se on tosin hyvin epätodennäköistä (myös silloin, jos sinulta löytyy mammografiassa rintasyöpä). Rintasyöpäseulonta voi myös viedä henkesi (tai pilata elämänlaatusi turhilla syöpähoidoilla, joita et olisi koskaan tarvinnut).

Varsin kuvaava on tämä katsausartikkeli, jonka abstrakti alkaa: “Mammography screening is a profit-driven technology posing risks compounded by unreliability.” (Kursivointi omani.) Artikkelin voi lukea kokonaisuudessaan täällä.

Kirjoittanen syöpäseulonnoista myöhemmin lisää. Se ei tämän blogin aihepiiriin suoranaisesti kuulu, mutta on vaivannut minua vuosien ajan. Lääketieteen piirissä monissa asioissa maalaisjärki ei valitettavasti päde.

March 5, 2013
by Maija Haavisto
0 comments

Suolistobakteerit vaikuttavat kymmeniin eri sairauksiin

Lääkärilehdessä ilmestyi hiljattain Pentti Huovisen hyvä, joskin aiheen laajuuden takia melko pintaraapaiseva, artikkeli elimistön bakteerifloorasta, etenkin suolistobakteereista. Se on vapaasti luettavissa PDF:nä ja twiittasinkin sen jo, mutta ajattelin käydä tässä vielä läpi sen sisältöä. Aihe on todella kiehtova ja koko ajan tulee uusia tutkimuksia, jotka valottavat elimistön omien mikrobien osuutta eri sairauksien synnyssä.

Artikkeli käsittelee suolistobakteerien osuutta allergioiden ja autoimmuunisairauksien synnyssä, kuten MS-tauti, suolistosairaudet ja ykköstyypin diabetes. Joissain sairauksissa bakteerifloora näyttää suojelevan sairaudelta, toisissa taas lisäävän riskiä – riippuu tietysti siitä, mitä bakteereita siihen kuuluu. Artikkelin tietolaatikossa mainitaan myös autismi, mutta sitä ei käsitellä sen enempää (lisää tietoa aiheesta tästä).

Artikkeliin ei ehtinyt mukaan tuore tutkimus, jonka mukaan suolistobakteerien vaikutus autoimmuunisairauksiin liittyisi osittain näiden bakteerien vaikutukseen hormonitasoihin. Toisaalta myös sukupuoli vaikutti flooran koostumukseen. Kenties ne voivat vaikuttaa moniin muihinkin hormoneihin kuin sukupuolihormoneihin?

Suolistobakteerit voivat vaikuttaa myös painoon (mistä blogasinkin jokin aika sitten), insuliiniherkkyyteen munuaiskivien kehittymiseen, lääkkeiden metaboliaan (esimerkkinä syöpälääke irinotekaani, mutta voi olla muitakin, joita ei vielä tiedetä) sekä seksuaaliseen käyttäytymiseen – ainakin jos olet kärpänen, ihmisillä tätä ei ole tutkittu. Jotkut bakteerit tuottavat myös syövän kasvua hillitseviä aineita. Viime viikolla uutisoidun tutkimuksen mukaan suoliston bakteerit voivat säädellä myös verenpainetta.

Ripuli sotkee herkästi suoliston bakteerikantaa. Suolistotulehduksille herkillä koe-eläimillä norovirus aiheutti suolistotulehduksen, johon antibiootti tepsi, vaikka norovirukseen se ei tietysti vaikutakaan. (Tästä herää tietysti kysymys, kun erittäin monet ruokamyrkytysbakteerit voivat aiheuttaa jälkitauteja, niin suolistossa kuin nivelissäkin, voiko se liittyä suolistoflooraan?)

Noroviruksen oireita saattaa lievittää hiivaprobiootti Saccharomyces boulardii, jota Suomessa myydään nimellä Precosa ja on nyt mainostettu paljon. Siitä ei ole tietoa, voisiko se vähentää suolistoflooralle koituvia haittoja. Hyvällä tuurilla vatsataudin jälkeen umpilisäkkeestä tulee hätiin “säilössä” olevia suolistobakteereita, tai ainakin näin tämänhetkisen tiedon perusteella on arveltu.

Antibioottien käyttö, ja etenkin haittoja, käsitellään artikkelissa kohtuullisen paljon, mutta muita tapoja korjata suoliston dysbioosia, kuten ulosteensiirrot ja probiootit, vain vähän, eikä prebiootteja mainita. Ulosteensiirrosta olisi voinut kirjoittaa enemmänkin, sitähän tutkitaan Suomessakin paljon. Eilen bongasin lokakuussa konferenssijulkaistun tutkimuksen, jossa bakteerimassan siirto suoraan suolistoon oli tehokas CFS/ME:n hoidossa.

Probioottien käyttöä rajoittaa montakin asiaa. Ei tiedetä, miten hyvin ne jäävät suolistoon (tosin niillä voi olla vaikutuksia, vaikka eivät jäisikään), ei tiedetä mitkä bakteerikannat olisivat erityisen edullisia tietyissä sairauksissa ja vaikutukset ovat hyvin yksilöllisiä. Joissain tutkimuksissa yhdelle ihmiselle edullisesti vaikuttavat bakteerit ovat toisen ulosteisiin tuottaneet jopa myrkyllisiksi luokiteltavia aineita.

Erityisen mielenkiintoiseksi koin artikkelin kohdan “Monien imeytymättömien ruoka-aineiden, kuten eräiden kiinalaisten yrttien, uskotaan muuttavan suolen bakteeriston koostumusta ja tätä kautta vaikuttavan elimistön aineenvaihduntaan“, koska vain pari päivää ennen artikkelin lukemista olin miettinyt, voisiko tämä mekanismi selittää joidenkin kiinalaisen lääketieteen käyttämien omituisten aineiden mahdolliset terveysvaikutukset.

Toinen mielenkiintoinen ajatus oli spekulointi siitä, voisivatko suolistobakteerit vaikuttaa myös elinikään, siis suorasti, eivät vain muita sairauksia ehkäisevän vaikutuksen kautta. Eläimillä ne voivat nimittäin erittää rapamysiiniä, joka pidentää elinikää.

March 2, 2013
by Maija Haavisto
4 Comments

Inhimillinen tekijä -ohjelmassa

Eilen Inhimillinen tekijä -ohjelmassa puhuttiin kroonisesta väsymysoireyhtymästä eli CFS/ME:stä ja minäkin olin mukana keskustelemassa. Paljon on tullut palautetta, enimmäkseen tosi hyvää, ja tietysti aina ne pakolliset “entä jos kärsitkin tästä toisesta vaivasta?” Toivottavasti yleinen ja usein vaikeasti invalidisoiva sairaus saisi nyt vihdoin ansaitsemaansa huomiota ja lääkärit ja Kela suhtautuisivat siihen edes vähän vakavammin.

Ohjelman nimeksi Yle antoi “Vaiettu väsymys”, joka on harvinaisen tyhmä nimi, kun sairaudessa ei ole kyse väsymyksestä vaan neurologisesta uupumuksesta/lihasheikkoudesta, joka sekin on vain yksi kymmenistä mahdollisista oireista, eikä läheskään kaikilla pahin oire. Joillain taas “uupumus” tarkoittaa sitä, ettei pysty esimerkiksi lainkaan liikuttamaan jalkojaan – ei hirveän kuvaava termi siinä vaiheessa.

Jos et nähnyt ohjelmaa, sen voi katsoa huomenna uusintana (TV1 su 3.3. klo 17:10) tai Yle Areenasta vielä melkein vuoden (myös ulkomailla).

Jos ohjelman nähtyäsi aloit epäillä itselläsi tai jollain läheiselläsi tätä sairautta, kannattaa tutustua CFS-verkkoon. On kuitenkin kymmeniä erilaisia sairauksia, jotka voivat aiheuttaa kroonista väsymystä tai uupumusta, yleisimpien joukossa esim. kilpirauhasen vajaatoiminta, borrelioosi, keliakia ja homealtistus, joten muitakin syitä on. CFS-verkkoon tulee yhä enemmän niitä, jotka kysyvät “Onko minulla CFS?”, mutta oireet viittaavat enemmän kilpiruauhasen vajaatoimintaan.

February 26, 2013
by Maija Haavisto
19 Comments

Kirja-arvostelu: Tavataan ensi viikolla

En ole koskaan voinut ymmärtää, miten psykoanalytiikkaa – tai mitään Freudin teorioita – voidaan yhä pitää merkityksellisinä, saati sitten tieteenä, sillä sen kanssa niillä ei ole mitään tekemistä. Järkytyin pahasti saadessani tietää, että suomalaisista psykoterapeuteista noin 2/3 pohjaa terapiansa joko psykoanalyysiin tai psykodynamiikkaan (joka on pitkälle samaa, vaikka sohvat ja sikarit puuttuvatkin).

Olen kuitenkin halunnut perehtyä asiaan mahdollisimman hyvin, joten aloin lukea Richard Websterin erinomaisesti argumentoitua Why Freud Was Wrong -tiiliskiveä (josta luin osan jo Hankalaa potilasta kirjoittaessa). Luin myös Osmo Tammisalon kirjan Tavataan ensi viikolla – psykoanalyysin ja sen hoitovaikutusten kriittinen tarkastelu.

Tammisalon kirjasta toki puuttuu Freudin muiden sekoiluiden (kuten hysteria/neurastenia/konversiohäiriö, kuolemanvietti, infantiili seksuaalisuus jne) syvällisempi analyysi, koska ne menevät aiheen ulkopuolelle. Tässäkin kirjassa kyllä ruoditaan paljon esimerkiksi oidipuskompleksia, josta ei ole mitään näyttöä, sekä pohditaan myös itse Freudin persoonallisuutta sekä häneen liittynyttä, runsaasti itsemurhia aiheuttanutta henkilökulttia.

Tammisalon teos on aiheensa suhteen (ja kokoonsa nähden) varsin läpiluotaava, joskaan ei yhtä taitavasti kirjoitettu kuin Websterin. Tieteellisten tutkimusten ja kirjojen lisäksi Tammisalo on haastatellut monia asiantuntijoita sekä esimerkiksi kysellyt lisätietoja monien tutkimusten tekijöitä. Lainauksia on runsaasti,

Kirjassa perustellaan hyvin, miksi psykoanalyysi on pseudotieteellistä huuhaata – se perustuu Freudin joko spontaanisti tai potilaiden suggeroinnin avulla kehittämiin teorioihin, joita tämä tai kukaan muukaan ei ole koskaan todistanut (monia niistä ei edes voida falsifioida) ja joista monia hän alkoi itsekin viimeisinä vuosinaan epäillä.

Psykoanalyysi ja psykoanalyysiin perustuvat terapiat kyllä toimivat jossain määrin mielenterveysongelmien hoidossa, mutta ei ole näyttöä siitä, että ne toimisivat muita terapioita paremmin (joo, olen lukenut sen Kelan tutkimuksen). Kirjan toinen osa on omistettu kokonaan tälle aiheelle (ja sille, mitä psykoanalyysissa oikeasti tapahtuu).

Ennen näiden kahden kirjan lukemista olin sitä mieltä, että psykoanalytiikka on absurdiudessaan ja vaarallisuudessaan osapuilleen skientologian tasolla. Nyt ymmärrän, että se on kulttina kuitenkin paljon vaarallisempi, koska se otetaan vakavasti – jopa pelottavan monien suomalaisten yleislääkäreiden toimesta. Psykoanalyysi on hyvin kallista (koska sitä annetaan jopa vuosien ajan useita kertoja viikossa) ja psykologisesti vaativaa hoitoa, joka voi myös aiheuttaa merkittävää vahinkoa.

Freud-kirjoja lukiessa aina ällistyy, miten absurdeja ja kauheita asioita niistä löytyykään, ja sitten seuraavalla sivulla tulee vastaan jotain vielä sairaampaa. Koska tunsin jo Freudin sekoilut ja niiden seuraukset varsin hyvin, kirjan pelottavinta antia oli se, miten paljon Hesarissa on käsitelty myönteisesti psykoanalyysia – pelottavimpana esimerkkinä artikkeli, jossa psykoanalyytikko yhdisti lapsuuden ulostus- ja virtsaamiskokemukset aikuisiän rahankäyttöön.

Osmo Tammisalon kirjan kenties hyytävin kohta on jätetty viimeiselle sivulle ennen epilogia ja se on lainaus suomalaisesta tositapahtumiin perustuvasta kirjasta nimeltä Rakkauden kerjäläinen, kirjoittanut Hymy Kankaanpää.

“Tämä terapia on kaikista kohtaamistani valheista suurin. Olen antautunut valheen pauloihin lähes kolmen vuoden ajan, ja olen saattanut itseni kokonaan naurunalaiseksi. Uskoin, että hän on kiinnostunut asioistani ja elämästäni. Luulin löytäneeni hänessä sen, joka ymmärtää ongelmani. – – Hänen jokainen puheenvuoronsa näiden vuosien aikana on ollut valhetta ja silmänlumetta. Noina kolmena tuntina viikossa hän on keskittynyt manipuloimaan mieleeni sen kuvan, että hän olisi kiinnostunut ongelmistani. — Mutta minä olen hänelle vain rahan lähde – – Olen aikuinen, miten voin olla näin jymäytettävissä!”

(Minusta oli mielenkiintoista, että Yliopisto-lehdessä psykoanalyyttisesti suuntautunut psykoterapeutti Pertti Luukkonen arvioi Kankaanpään kirjan varsin positiivisesti, antaen ymmärtää, että se on koskettava, uraauurtava, mielenkiintoinen ja todenmukainen…)

February 22, 2013
by Maija Haavisto
7 Comments

28 tunnin työvuoroille riittää puolustajia

Unen puute on varmaan lähes jokaiselle tuttua ainakin ajoittaisena vaivana, pienten lasten vanhemmille ja joillekin muille pahempana ongelmana. Sitä on käytetty jopa hoitona masennukseen, mutta se voi toki myös pahentaa masennusta. Jotkut lääkärit uskovat, että fibromyalgian takana olisi yksinkertaisesti huono yöuni. Hankala potilas vai hankala sairaus -kirjassani kerrotaan tarkemmin aiheesta.

Eräs ammattikunta, joka laitetaan valvomaan pitkiäkin aikoja, on lääkärit, erityisesti kandit. Suomessa ongelma ei ole niin paha – eräs tuttu lääkäri sanoi kandivuorojen olleen “vain” 14-tuntisia – mutta Yhdysvalloissa käydään kiivasta keskustelua siitä, pitäisikö kandien yhä tehdä 28-tuntisia vuoroja ja satatuntisia viikkoja. Nyt hiljattain tosin ensimmäisen vuoden kandien vuorojen maksimipituus laskettiin 16 tuntiin ja viikkojen 80 tuntiin, mikä ei ole miellyttänyt kaikkia.

Univaje heikentää muistia, keskittymiskykyä ja harkintakykyä, jotka lääkärin työssä ovat kaikki tärkeitä. Tietysti vuorokauden mittainen työvuoro uuvuttaa jo muutenkin kuin vain valvomisen takia.

Tuskin yllättää ketään, että pitkät työvuorot lisäävät riskiä, että lääkäri tekee virheitä. Väsynyt lääkäri on vaaraksi potilaalle ja jopa itselleen – esimerkiksi neulanpistot (jotka voivat tartuttaa HIV:tä tai hepatiittia) lisääntyivät selvästi.

Silti pitkille vuoroille löytyy vankka kannattajakunta. Perusteluina on esitetty mm. se, että näin sama lääkäri pystyy hoitamaan samaa potilasta pidempään. Periaatteessa kyllä, mutta luultavasti potilas siirtyy silti vuoron vaihtuessa seuraavalle lääkärille.

Toinen perustelu on, että jos viikossa tekee kandin töitä “vain” 80 tuntia, jäävät opinnot paljon lyhemmiksi kuin jos paiskii töitä 100 tuntia. Vuositasolla tästä tulee lähemmäs tuhannen tunnin ero.

Ja kuulemma kandina olon pitää olla “rankkaa kuin armeijassa”. (Joku voisi kuvitella, että tarkoitus on tehdä hyviä lääkäreitä.) Koska minullakin oli rankkaa, myös tulevilla lääkäreillä pitää olla?

Joillain ihmisillä on merkillinen käsitys siitä, että lisää tunteja tarkoittaa aina lisää työ- tai opiskelutehoa. Surullista, että tällaiseen uskotaan edelleen!

Oppiminen ja muisti vaativat kunnon yöunet toimiakseen. Unen puute ja stressi molemmat lisäävät kortisolin eritystä, mikä sekin heikentää muistia.

Tutkimusten mukaan väärät diagnoosit syntyvät pääasiassa kognitiivisista virheistä – päivystyslääketieteessä jopa yli 90 % (tuossa tutkimuksessa 23 prosenttiin katsottiin olevan osasyynä liiallinen työmäärä). Minusta koko argumentointi ylipitkien vuorojen puolesta on kognitiivinen virhe.

Yhdysvalloissa neljännes lääketieteen opiskelijoista kärsii masennuksesta, yli puolet burnoutista ja 10 % hautoo itsemurha-ajatuksia. (Lähde) Niin, miksiköhän?

Tässä, kuten useimmissa lääketieteen epäkohdissa, tuntuu olevan kyse samasta asiasta: keskitytään numeroihin ihmisten sijasta.

February 18, 2013
by Maija Haavisto
2 Comments

Hormonit vaarallisia – vai hormonien pelko?

Hormonit pelottavat monia. Enkä nyt puhu vain urheilijoiden käyttämistä anabolisista steroideista tai lihassa olevista hormonijäämistä.

On monia sairauksia, joissa elimistöstä puuttuu jotain tärkeää hormonia ja se joudutaan korvaamaan. Tunnetuin esimerkki on tietysti ykköstyypin diabetes, jossa haiman insuliinintuotanto lakkaa ja elintärkeä insuliini pitää antaa pistoksena.

Vielä ykköstyypin diabetestäkin yleisempi on kilpirauhasen vajaatoiminta, jota hoidetaan kilpirauhashormoneilla (yleisimmin mutta ei aina tyroksiinilla). Moni potilas ei saa riittävän suurta hormoniannosta, koska lääkäri tuijottaa sokeasti laboratorioarvoja, eikä kiinnitä huomiota potilaan oireisiin, vaikka veriarvojen yhteys oireisiin vaihtelee voimakkaasti ihmisestä toiseen.

Selvistä vajaatoiminnan oireista kärsivä, kuten palelusta, hitaudesta ja hiustenlähdöstä kärsivä, voi saada kuulla, että laboratoriokokeiden mukaan itse asiassa syökin kilpirauhashormonia jo liikaa. Toiset eivät saa hoitoa lainkaan. Itse uskon, että hoitamaton/alihoidettu hypotyreoosi on merkittävä osasyy Suomen korkeisiin masennuslukuihin. Lieväkin hypotyreoosi on myös merkittävä sydänriski.

Tämä on yksi esimerkki hormonifobiasta. Jotkut lääkärit uskovat, että liikahoidettu (eli liikatoiminnaksi muutettu) vajaatoiminta voi oireettomanakin aiheuttaa osteoporoosia, vaikka käsitys on useita kertoja osoitettu vääräksi. Mielenkiintoista kyllä, mielialahäiriöiden (ilman hypotyreoosia) hoidossa on käytetty erittäin suuriakin annoksia kilpirauhashormonia (jopa 400 mcg tyroksiinia) ilman luuston haurastumista.

Eräällä kaverillani epäillään diabetes insipidusta, jota itsekin sairastan. Se ei siis liity sokeriaineenvaihduntaan vaan nestetasapainoon, se aiheuttaa kroonisen nestehukan, joka voi tietysti pahimmillaan olla hyvinkin vaarallinen. Hoitona käytetään synteettistä antidiureettista hormonia, desmopressiiniä.

Kaverini oli peloissaan lukenut desmopressiinin haittavaikutuksia (mm. jopa kuolemaan johtava aivoturvotus) – tuollaistako hän joutuisi käyttämään? Kerroin hänelle, että desmopressiinillä hoidetaan vuoteenkastelua ihmisillä, jotka eivät kärsi antidiureettisen hormonin puutoksesta. Tämän “yliannostelun” aiheuttamia haittoja ei voi verrata siihen, että ottaa hormonia puutoksen korjaamiseen, korvaushoitona.

Pienoannoksinen hydrokortisoni aiheuttaa pelkoa sekä lääkäreissä että potilaissa, vaikka se on sama aine kuin lisämunuaisten tuottama kortisoli, jonka puutos on ihmiselle hengenvaarallista. Lieväkin lisämunuaisen vajaatoiminta voi huonontaa elämänlaatua erittäin rajusti aiheuttamalla mm. heikotusta, alhaista verensokeria, huimausta ja lihas- ja nivelsärkyjä.

Pitkään käytettyjen suuriannoksisten glukokortikoidien kuten prednisonin haittavaikutukset ovatkin hurjia. Lihomista, diabetestä, lihasten surkastumista, ihon ohenemista, kaihia, nivelvaurioita… Näitä ei voi kuitenkaan yleistää koskemaan fysiologisilla annoksilla annettua hydrokortisonia.

Fysiologinen annos tarkoittaa annosta, joka vastaa elimistön normaalia tuotantoa. Normaalisti lisämunuaiset tuottavat noin 15-30 mg hydrokortisonia (joka vastaa noin 4-7,5 mg prednisonia) vuorokaudessa. Jos tuotanto on alentunut vaikkapa nollaan, silloin fysiologinen korvausannos on 15-30 mg.

Joillain hormoneilla voi olla haittavaikutuksia, vaikka hoidettaisiinkin niiden puutosta. Pienikin suun kautta annettu annos hydrokortisonia voi lisätä mahahaavan riskiä. Estrogeeni ja testosteroni suun kautta annettuna voivat nostaa maksa-arvoja (eivätkä estrogeenivalmisteet jäljittele naisen omia estrogeeneja, joita on useita erilaisia). Jotkut hormonit erittyvät pulsseina, jolloin niiden luontaista eritystä ei voi täysin jäljitellä sen paremmin tableteilla, pistoksilla kuin laastareillakaan.

Hormonikammo juontaa kuitenkin kuvitelmaan siitä, että hormonit ovat fysiologisinakin annoksina vaarallisia aineita ja niitä pitäisi viimeiseen asti välttää. Tämä huolimatta siitä, että jotkut hormonaaliset puutokset uhkaavat henkeä. Toiset heikentävät elämänlaatua niin merkittävästi (potilas voi olla jopa vuoteenoma), että mahdolliset riskit voivat olla potilaalle yhdentekeviä.

Lääkärin pitäisi hoitaa ihmisiä, ei numeroita. Hormonipuutosten kohdalla elämänlaatu on lähes aina, ehkä vaihdevuosien estrogeenikorvaushoitoa lukuunottamatta, kaikkein tärkein mittari siihen, onko jokin hoito kannattavaa.

February 15, 2013
by Maija Haavisto
3 Comments

Juttuni muistisairaiden kylästä Suomen Kuvalehdessä

Suomalaisen vanhustenhoidon karmea tila nousi viime syksynä taas, aiheesta, tapetille ja viime viikkoina on puhuttu paljon etenkin muistisairaiden hoidosta. Hesarissa oli tällä viikolla hyvä juttu muistisairaudesta ja tänään Image-lehti twiittasi linkin vuonna 2009 ilmestyneeseen Hanna Jensenin juttuun, joka laajeni myöhemmin viime viikolla ilmestyneeksi kirjaksi 940 päivää isäni muistina.

Tähän saumaan osui sopivasti myös tämän päivän Suomen kuvalehdessä (7/2013, myynnissä torstaihin 21.2. asti) julkaistu juttuni vaikeasti dementoituneille vanhuksille tarkoitetusta Hogeweyk-pienoiskylästä Hollannissa. Siellä eletään kodinomaisesti eri elämäntyylien (esim. kristitty tai kulttuurikoti) mukaan, käydään kerhoissa, torilla, ravintolassa, teatterissa ja kylän omassa ruokakaupassa. Alueella voi liikkua vapaasti eikä kukaan ole vuodepotilas. Ruoan kanssa voi juoda viiniä.

Sairasvakuutus korvaa, eikä tämä maksa sen enempää kuin tavallinen hoitokotikaan (Suomessa tai Hollannissa). Jutussa kerrotaan, miten se on mahdollista.

Toivon, että artikkelini herättää keskustelua siitä, että laadukkaan ja ennen kaikkea ihmisarvoisen hoidon ei tarvitse olla “liian kallista”. Sängyssä makaaminen ilman mielekästä tekemistä ei ole ihmisarvoista elämää. (Tämä koskee tietysti myös esimerkiksi vammaisia, ei vain vanhuksia/dementikkoja.) Muistisairaskin voi nauttia elämästä, kun sille annetaan puitteet.

Ehkä Suomestakin voisi vierailla terveydenhuoltoalan ihmisiä Hogeweykissä, kuten monista maista ympäri maailmaa on tehty? Tietysti pelkkä vierailu ei hyödytä mitään, jos siitä ei synny konkreettisia lähtökohtia muutoksiin tai tuleviin projekteihin.

Yksi asia on varmaa: vanhustenhoidon ongelmia ei ratkaista sillä perinteisellä suomalaisella taikaloitsulla “toivottavasti kuolen ennen kuin tulen vanhaksi”.

EDIT: Juttu julkaistiin myöhemmin myös verkossa.

February 12, 2013
by Maija Haavisto
1 Comment

Kolme ja lisänumero

Löysin hiljattain tekstimuotoon tallentamani keskustelun, jonka kävin lääkärini kanssa diabetes insipiduksesta vuonna 2010. Huvittaa vieläkin.

Lääkäri: “Jos kuivut liian pahasti, mene vain päivystykseen.”

Minä: “Pelottaa, etteivät he ota tosissaan. Tunnen monia ihmisiä joita on kohdeltu päivystyksessä tosi huonosti enkä ketään, joka olisi saanut asianmukaista kohtelua.”

Lääkäri: “En minä tunne ketään lottovoittajaakaan, mutta aina joku lotossa voittaa.” (Paras argumentti!)

Minä: “Lotossa voittamisen todennäköisyydet ovat luokkaa yksi miljoonasta, kaipa sillä todennäköisyydellä voi HYKSistäkin saada apua.”

Lääkäri: “Ajattelin enemmänkin kolme ja lisänumeroa…”

Myöhemmin kotona puolisoni totesi, ettei kolme ja lisänumerolla enää voita mitään. Sanoin, että ehkä se olikin koko jutun pointti. Siitä vielä myöhemmin R-kioskilla työskentellyt kaverini huomautti, että jos on ottanut lisävoittoluokat, kolmella oikein ja lisänumerolla voittaa kyllä. Euron.

February 6, 2013
by Maija Haavisto
0 comments

Tulevan DSM-5:n suurimmat ongelmat

Suomessa ja suurimmassa osassa Eurooppaa lääketieteellisten diagnoosien pohjana on ICD-10. Psykiatrisia diagnooseja tehdään yleensä kirjasta nimeltä DSM-IV (vaikka ne löytyvät myös ICD-10:stä). Nämä ovat erityisen tärkeitä vakuutuslääketieteen kannalta, koska yleensä hoitoa tai muuta tukea ei korvata sairauksiin, joita ei katsota olevan olemassa.

DSM:n sisältämillä sairauksilla on kuitenkin paljon muutakin merkitystä. Nykyistäkin DSM:ää on arvosteltu paljon. Esimerkiks Sydney Walkerin kirjassa A Dose of Sanity: Mind, Medicine, and Misdiagnosis kritisoidaan paljon sitä, että DSM ei kehota etsimään mitään fyysisiä syitä psyykkisille oireille. Masennus tai ahdistushäiriö on diagnoosi, vaikka niiden taustalla on hyvin usein fyysinen sairaus.

Keväällä ilmestyy uusi DSM-V eli DSM-5. Se on herättänyt paljon kohua kolmesta eri pääsyystä.

Aikaisemmin masennuksen yhteydessä mainittiin erityisesti, että sitä ei pitäisi diagnosoida akuutin surun kohdalla. Tämä on kuitenkin poistumassa, eli jatkossa surua voidaan käsitellä masennuksena ja hoitaa masennuslääkkeillä. Kätevää. Ei ehkä yllätä, että muutoksen ajaneilla ihmisillä on kytköksiä lääketeollisuuteen.

Aspergerin oireyhtymä on poistettu kokonaan, jäljellä on enää autismi. (Usein kritisoidaan sitä, miksi autismi ylipäänsä on psykiatrisessa diagnoosikäsikirjassa, mutta näin joka tapauksessa on.) Pelätään, että tämän jälkeen Asperger-lapset menettävät yhteiskunnan tuen, koska suuri osa heistä (arviolta 10-55 %) ei enää täytä autismin diagnostisia kriteerejä.

Lisäksi useat eri somatoformiset häiriöt korvataan uudella kategorialla “somatic symptom disorder” eli SSD. SSD-diagnoosiin riittää, että on yksikin elämää häiritsevä oire ja yksikin seuraavista reaktioista:

  1. “suhteettomat” ajatukset oireen vakavuudesta
  2. korkea ahdistuneisuus terveydentilasta
  3. ylenmääräisen ajan ja energian upottaminen oireisiin.

Tällaiset kriteerit ovat tietysti erittäin tulkinnanvaraisia. Jos potilas kärsii päivittäisestä päänsärystä, onko “suhteetonta” tai “hyvin ahdistunutta” (vai ihan normaalia) pelätä, että taustalla on sittenkin jokin vaarallinen sairaus?

PsychologyTodaylle blogaava psykiatrian professori Allen Frances, joka osallistui DSM-IV:n tekemiseen, toteaa, että 1/6 syöpää tai sydäntauteja sairastavasta, 1/4 fibromyalgiaa tai ärtynyttä paksusuolta sairastavasta ja 1/16 terveestä ihmisestä täyttää SSD:n diagnostiset kriteerit. Miksi turhaan alkaa enää etsiä orgaanisia diagnooseja, kun SSD:llä voi selittää asian?

Muitakin muutoksia on kritisoitu. Frances mainitsee myös mm. seuraavat epäkohdat. Kiukuttelusta tehdään sairaus nimeltä “Disruptive Mood Dysregulation Disorder”. Vanhuuden hajamielisyydestä tulee “Minor Neurocognitive Disorder”. Myös entistä vähäisempi ahdistus voidaan nyt diagnosoida ahdistushäiriöksi. Ai mikä medikalisointi, missä?

February 1, 2013
by Maija Haavisto
2 Comments

Apua lentämisen aiheuttamiin vaivoihin

Lensin viime viikolla puoleksitoista viikoksi Suomeen kotimaastani Hollannista. Monille lentäminen on kätevä ja miellyttävä tapa matkustaa, toisilla siihen liittyy erilaisia terveysongelmia:

  • nesteturvotus
  • veritulppariski
  • lentopelko
  • korvat menevät lukkoon tai tulee muuten tukkoinen olo
  • laskeutuminen tuntuu inhottavalta

Useimpiin näistä löytyy ratkaisuja. Lentopelkoon en ota tässä sen enempää kantaa, koska en sitä tunne, mutta joillain lentoyhtiöillä on ainakin kursseja aiheesta. Joidenkin kanadalais/amerikkalaistutkimusten mukaan jopa 40 % ihmisistä kärsii vähintään lievästä pelosta lentämistä kohtaan.

Minulla suurin ongelma lentämisessä oli turvotus, ei vain jaloissa vaan myös kasvoissa ja vatsassa. Kärsin muutenkin aiemmin pahasta nesteturvotuksesta, mutta lentomatkalla minulla irtosi housuista kaksikin kertaa nappi.

Apu löytyi hevoskastanjasta. Useimmat turvotukseen tarkoitetut lääkkeet poistavat elimistöstä nestettä, mutta minä kärsin myös nestehukasta (myös samaan aikaan turvotuksen kanssa), joten diureetti ei minulle sopisi. Hevoskastanja (ja jotkut muut lääkekasvit) vahvistavat verisuonien seinämiä, jolloin neste ei pääse “karkaamaan” kudoksiin.

Itse käytän hevoskastanjaa jatkuvasti ja huomaan heti jaloissa pingotuksen, jos en sitä ota, mutta jos turvotus vaivaa vain lennoilla, sen ottamisen voisi aloittaa 2-3 vrk etukäteen. Joihinkin hevoskastanjavalmisteisiin lisätään myös flavonoidia nimeltä rutiini, joka paitsi vahvistaa sekin verisuonia, myös ehkäisee verisuonitukoksia.

Jalkaturvotusta ja -tukoksia voi ehkäistä myös tukisukilla ja jaloittelemalla lennon aikana, kuten kaikki(?) varmaan tietävätkin. Jos tukosriski on suuri, voi lääkäriltä kysyä, kannattaisiko ottaa aspiriinia ennen lentoa.

Mieheni puolestaan kärsii voimakkaasta, jopa vuorokauden kestävästä tukkoisuudesta lentämisen jälkeen. Siihen ovat auttaneet lentokonekorvatulpat, joita Suomessa käsittääkseni myydään apteekeissa.

Myös nenän limakalvoturvotusta vähentävistä nenäsuihkeista (esim. Nasolin) voi olla apua ja jos joutuu lentämään nuhassa, suosittelen kokeilemaan limaa irroittavaa asetyylikysteiiniä. Antihistamiini setititsiini voi auttaa, sillä se voi vähentää muustakin kuin allergioista johtuvaa tukkoisuutta. Näitä kaikkia saa ilman reseptiä.

Itse en kärsi korvien lukkiutumisesta juurikaan, mutta koneen laskeutuminen aiheuttaa huonovointisuutta ja heikotusta, tiedä olisiko syynä alhainen verenpaineeni. Siihen en ole keksinyt mitään patenttikikkaa (olisikohan kukaan lukijani?), mutta Finnair käyttää pienemmillä kentillä (esim. Helsinki) laskeutumistapaa, joka on paitsi ekologisempi, tuntuu paljon miellyttävämmältä kuin monien muiden yhtiöiden käyttämä.