Hankala potilas vai hankala sairaus



Kirja ja terveysblogi huonosti tunnetuista pitkäaikaissairauksista

Kivun takana on ihminen – vaan missä on lääkäri?

| 0 comments

Muutama viikko sitten osallistuin Helsingissä Suomen Kivun 25-vuotisseminaariin Kivun takana on ihminen – yhdessä kohti parempaa kivunhoitoa. Minun piti kirjoittaa siitä blogiin raportti, jollaisia olen kirjoittanut useista eri lääketiedekonferensseista ja seminaareista: X sanoi Y, omat lisäykseni ja kommenttini.

En kuitenkaan pystynyt tekemään muistiinpanoja, enkä kirjoittamaan raporttia seuraavina päivinä, kuten tarkoitus oli, joten tietenkin yksityiskohtaiset muistikuvani useimpien puheiden sisällöstä haihtuivat. Mutta jotain sanottavaa minulla on silti.

Yksi ensimmäisiä puhujia oli kipupotilas Jonna Malmberg. Minusta jokaisessa sairauteen liittyvässä konferenssissa ja seminaarissa pitäisi olla myös potilaita puhujina (itsekin olen ollut useissa, ensimmäistä kertaa 2010 ja viimeksi pari viikkoa sitten). Tässä se johtui tietysti siitä, että Suomen Kipu on potilasjärjestö.

Jonnan tarina oli karu, mutta harvalle Suomen terveydenhuoltoa tuntevalle yllättävä. Hän oli nuorena joutunut pahaan kolariin, jossa hänen kasvonsa ruhjoutuivat täysin. Aivovammaan ei kuitenkaan uskottu, vaan hänet leimattiin psyykepotilaaksi, ja hän pääsi MRI-kuvaukseen vasta 16 vuotta onnettomuuden jälkeen. Siinä aivovamma onneksi näkyi. Moni aivovammapotilas jää pysyvästi vakuutuslääketieteen uhriksi.

Jonnan kasvot oli rakennettu plastiikkakirurgisesti uudestaan, ja lopputulos oli hämmentävä. En huomannut kasvoissa mitään jälkiä vammoista tai useista leikkauksista. Jonna näytti kuitenkin kalvoja, joista näkyi, että hänen piirteensä olivat aivan erilaiset ennen onnettomuutta. Ihmiselle (varsinkin nuorelle) on luonnollisesti sokeeraavaa, kun oma ulkonäkö muuttuu, vaikka se uusi ulkonäkö olisikin sinänsä oikein miellyttävä.

Tämän voisi nähdä myös symbolisena Jonnan ja monen muun sisäisistä vammoista ja kärsimyksistä. Nekin saattavat näkyä päälle – mutta me emme näe niitä, koska emme osaa katsoa. Toivon, Jonna, ettet pahastu tällaisesta vertauksesta, ihmiset eivät tietenkään ole mitään symboleja tai esimerkkikuvia.

Jonna puhui esityksessään kivun sietämisestä. Hän ei koe hyväksyvänsä kipua, mutta hän on oppinut sietämään sitä, mm. rakkaan (ja menestyksekkään) agilityharrastuksen myötä. Usea myöhemmistä puhujista viittasi tähän sietämiseen. Kivun kanssa on pakko oppia tulemaan toimeen jotenkin. Siitä ei tarvitse käyttää sanaa hyväksyminen tai sopeutuminen, mutta edes sietää.

Useimpien puhujien agenda liittyi pitkälti tähän: ajatukseen siitä, että kroonista kipua ei saa koskaan parannettua, mutta sen kanssa voi oppia elämään. Eniten tähän aiheeseen keskittyi kipupsykologi Terhi Runsio, jonka puhe oli erittäin empaattinen ja mukava. Hän oli luetellut kalvokaupalla omien asiakkaidensa listaamia (enimmäkseen maanläheisiä ja ei-lääketieteellisiä) keinoja kivun kanssa pärjäämiseen lemmikkieläimistä eri liikuntalajeihin ja suklaan syömiseen. (Myös Helena Miranda mainitsi suklaan.)

Myös siitä puhuttiin, että kipu on aina korvien välissä. Se ei tarkoita, että kipu olisi psyyken ongelma, mutta fysiologiselta kantilta kipu syntyy aivoissa. Eija Kalson kalvoissa (joista osan olen nähnyt aiemminkin) tämä esitettiin lääketieteellisesti. Itse ärsykkeessä on kyse ns. nosiseptiosta, aivot muotoilevat sen kivuksi, ja siihen vaikuttavat monet tekijät. Aiheesta puhui myös terveystieteiden tohtori Tapio Ojala.

Useampi puhuja mainitsi kivun kanssa pärjäämiseen myös mindfulnessin, johon haluan itse lisätä pari sanaa. Sehän poikkeaa täysin perinteisestä suhtautumisesta kipuun: yleensä on ajateltu, että kivun sijaan kannattaa miettiä muita asioita, niin kipu tuntuu vähemmän pahalta, tai ainakaan sitä ei samalla lailla huomaa.

Mindfulness-meditoinnissa kipua ei paeta tai vastusteta, vaan nimenomaan havainnoidaan tietoisesti. Monelle voi olla yllättävän vapauttavaa se, että omaa kehoa tarkkaillaan, mutta ei vikoja etsien, vaan neutraalisti. Myös kivun luonne voi muuttua, kun sitä vastaan ei taistella. (Harjoitan itse vipassana-meditaatiota, buddhalainen traditio, jonka pohjalle mindfulness on rakennettu.)

On tosiaan tärkeää löytää erilaisia tapoja pärjätä kivun kanssa, oli se sitten agilityä, suklaan syömistä (ei ehkä hyvä ainoaksi pärjäämismekanismiksi…), meditointia tai jotain ihan muuta, mutta tuntuu, että homma on vieritetty jo liiankin pitkälle potilaan ja erilaisten psykologisten keinojen harteille lääketieteen sijaan.

Eija Kalso puhui myös lääkkeiden käytöstä, mutta esiin nousivat lähinnä perinteiset kipulääkkeet ja hermokivun lääkkeet, sekä erilaiset sähköstimulaattorit TENS:istä invasiivisiin kipustimulaattoreihin. (Kalsohan vastustaa lääkekannabista tiukasti ja täysin perusteettomasti, hänen argumenttinsa eivät ole yhteneviä tutkimusnäytön tai muiden maiden hoitokäytäntöjen kanssa.)

Myös lääkäri/kipupotilas Helena Miranda kehui puheessaan TENS-laitetta muiden hoitojen täydentäjänä. Itsekin voin TENSiä suositella, etenkin myofaskiaalisiin triggerpisteisiin, joihin se on ehdoton, mutta on siitä usein apua myös muuntyyppisiin kipuihin. Täysin kelpoja laitteitahan saa jo 30 eurolla.

Kalso mainitsi myös ravinnon mahdollisen vaikutuksen, ja hän tai joku muu visioi ulosteensiirtoa tulevaisuuden mahdollisena kipuhoitona. Tulevaisuudessa meillä varmasti on monenlaisia innovatiivisia ja tehokkaita hoitoja. Mutta nyt on vuosi 2017 ja tuhannet suomalaiset kipupotilaat kärsivät juuri nyt, vaikka kuinka käyttävät erilaisia pärjäämiskeinoja kivun kanssa.

CFS/ME:n ja fibromyalgian hoitoa käsittelevässä englanninkielisessä teoksessani esitellään kipuun (tutkimuskäytön kera) noin 75 lääkehoitoa jotka eivät ole opioideja, tulehduskipulääkkeitä tai masennuslääkkeitä. Näitä aivan kaikkia ei valitettavasti ole saatavilla Suomessa, kuten useissa Euroopan maissa suositut kipulääkkeet flupirtiini ja nefopaami. Valtaosa kuitenkin on (ja löytyy kirjan suomenkielisestä versiosta). Useimpia ei käytetä Suomessa kroonisen kivun hoidossa. Esimerkiksi pieniannoksista naltreksonia (LDN:ää) käytetään vielä aivan liian vähän.

Lisäksi on paljon muita tehokkaita hoitoja. Yksikään esityksistä ei maininnut lisäravinteita, vaikka siellä puolella on tulehduskipuun erittäin tehokas bromelaiini sekä kurkumiini ja neuropatiaan esimerkiksi lipoiinihappo. On todella harmillista, etteivät lääkärit suosittele näitä enemmän kivunhoitoon. Monet potilaat ovat onneksi ne oma-aloitteisesti löytäneet. Omakin lievä neuropatiani pysyy sataprosenttisesti poissa niin kauan kuin käytän alfalipoiinihappoa.

Suurin osa lääkäreistä, edes kipulääkäreistä, ei ole perehtynyt myofaskiaalisiin triggerpisteisiin, vaikka niitä esiintyy käytännössä kaikissa kiputiloissa, myös silloin kun kivun syynä on vaikkapa hermovaurio, reumasairaus tai nivelrikko. Triggerpisteiden hoidosta voi olla merkittävää apua.

Kroonisen kivun voi joissain tilanteissa parantaa jo nykyhoidolla, toisin kuin seminaarissa annettiin ymmärtää. Lähes kaikissa tapauksissa potilaat voisivat saada ainakin paljon nykyistä parempaa kivunlievitystä monipuolisemmalla eri lääkkeiden, ravintolisien, teknisten innovaatioiden ja mahdollisesti ruokavaliomuutosten yhdistelmillä. Sitä loppua olisi sitten paljon helpompi kestää (tai sietää) niillä pärjäämiskeinoilla. Lääkäreiden pitää pystyä parempaan. Se ei ole liioiteltu vaatimus.

Leave a Reply

Required fields are marked *.