Hankala potilas vai hankala sairaus



Kirja ja terveysblogi huonosti tunnetuista pitkäaikaissairauksista

Kirja-arvostelu: When Breath Becomes Air

| 0 comments

Olen lukenut melko paljon muistelmia, lääkärien muistelmia, aiemmin yhden neurokirurginkin muistelmat. Paul Kalanithin When Breath Becomes Air erottui silti niin edukseen, että sain siitä jopa eksistentiaalisen kriisin (stafylokokkirokotteen aiheuttamalla sytokiiniflunssalla lieni myös tekemistä sen kanssa, mutta kuitenkin).

Kalanithi ei koskaan halunnut lääkäriksi, vaikka hänen intialaissyntyisessä perheessään useita lääkäreitä olikin. Hän meni opiskelemaan kirjallisuutta Stanfordin yliopistoon, koska halusi ymmärtää ihmistä, ihmisyyttä ja moraalia. Sitten hänelle tuli sellainen olo, että vaikka hän rakasti kirjallisuutta, lääkäriksi opiskelu olisi sittenkin parempi reitti.

Kalanithi päätti erikoistua opinnoissaan neurokirurgiksi. Opiskeluaikanaan hän tapasi sisätautilääkäriksi erikoistuvan Lucyn, josta tuli hänen vaimonsa.

Neurokirurgin työ ei ole vain leikkelyä, vaikka sekin on toki olennaista. Siinä on olennaista tietää, milloin leikata tai ei, ja tehdä se päätös. Vielä olennaisempaa on kyetä kommunikoimaan potilaan ja tämän omaisten kanssa. Aivoja koskee erilainen koskemattomuus kuin muuta ihmiskehossa. Niinpä tieto vaikkapa kaikkein hyvänlaatuisimmastakin aivokasvaimesta on potilaalle järkyttävä.

Kalanithin lääkärinopintojen kuvaus on jo itsessään niin mielenkiintoista, että sitä lukisi helposti kirjan verran. Kuvailu tihkuu ihmisyyttä ja empatiaa, haavoittuvuutta. Edes kokenut anatomian professori ei ole täysin immuuni ruumiinavauksien aiheuttamille tunteille. Lucy-vaimo purskahtaa itkuun opiskelleessaan EKG-käyriä ja tajutessaan, että kyseisen käyrän tuottanut ihminen on kuollut.

Kalanithin parhaimmillaan henkeäsalpaavat virkkeet korostavat tätä pysäyttävästi. Muutama esimerkki, ensimmäisenä ruumiinavauksia käsittelevän pitkän pätkän loppupuolelta:

“Meanwhile, I could not help but stare at the shifting elbows that, with each medical hypothesis and vocabulary lesson, rolled over this covered head. I thought: Prosopagnosia is a neurological disorder wherein one loses the ability to see faces.”

Tai tämä riipaiseva kuvaus alkoholistin kuolemasta, jonka voisi lukea ilkeilynä, ellei kyse olisi sitä ympäröivästä kontekstista.

An alcoholic, his blood no longer able to clot, who bled to death into his joints and under his skin. Every day, the bruises would spread. Before he became delirious, he looked up at me and said, “It’s not fair—I’ve been diluting my drinks with water.”

Tämä lainaus on melkein pelkkää Tolstoita, mutta hieno silti.

I feared I was on the way to becoming Tolstoy’s stereotype of a doctor, preoccupied with empty formalism, focused on the rote treatment of disease—and utterly missing the larger human significance. (“Doctors came to see her singly and in consultation, talked much in French, German, and Latin, blamed one another, and prescribed a great variety of medicines for all the diseases known to them, but the simple idea never occurred to any of them that they could not know the disease Natasha was suffering from.”)

Ennen valmistumistaan Kalanithi alkaa kuitenkin kärsiä voimakkaista selkäkivuista ja laihtuu. Hänelle tulee mieleen levinnyt syöpä, mutta se tuntuu kolmikymppisellä järjettömältä ajatukselta. Kalanithin voimat hupenevat ja kymmenen tunnin leikkauksia tekevä mies on yhtäkkiä melkein vuodepotilas. Valitettavasti diagnoosi on tosiaan levinnyt keuhkosyöpä, vaikka hän ei ole koskaan tupakoinut. Melkoinen käänteinen lottovoitto.

Kalanithin syöpälääkäri huoltaa myös tämän mieltä ja on sitä mieltä, että Kalanithi voi palata takaisin töihin tai olla menemättä, mutta hänen pitää valita se sillä perusteella, mikä on tärkeää. Nainen ei kuitenkaan suostu antamaan elinaikaennusteita, eikä Kalanithi osaa päättää, kun ei tiedä onko hänellä aikaa vai ei.

Täsmälääke näyttää toimivan, ja Kalanithi palaa töihin. Kymmenen elinvuotta ei ole enää täysin mahdoton ajatus. Jossain vaiheessa lääke kuitenkin lakkaa toimimasta. Silloin hän päättää keskittyä kirjan kirjoittamiseen sekä hankkia lapsen, vaikka tietää ettei näe tämän kasvavan aikuiseksi jos ollenkaan. Hän ehtii sentään nauttia tyttärestään ennen kuin kuolema tulee lopulta erittäin äkisti.

Tämä kohta tuntui kovin ajankohtaiselta, koska minulle läheinen hammaslääkärini menehtyi hiljattain keuhkosyöpään niin, että teki vielä töitä muutama päivä ennen kuolemaansa. (Äitini kuolema keuhkosyöpään oli sen sijaan paljon hitaampi.)

Upeasti kirjoitettu kirja, joka ei kerro siitä, että vakava sairaus saa ihmisessä aikaan oivalluksia. Kalanithillä riitti kauniita ja viisaita ajatuksia jo kauan ennen sairastumistaan. Sairastuttuaan hän ymmärtää kuitenkin lisää.

“How little do doctors understand the hells through which we put patients.”

Leave a Reply

Required fields are marked *.