Hankala potilas vai hankala sairaus



Kirja ja terveysblogi huonosti tunnetuista pitkäaikaissairauksista

Brittien varoittava esimerkki

| 0 comments

Brittien NHS on tunnettu perinteisesti hyvänä julkisen terveydenhuollon järjestelmänä. Viime vuosina kaikki on kuitenkin muuttunut, kun maassa on alettu ajaa alas sosiaaliturvaa ja hyvinvointivaltiota.

Sairaus- ja vammaistukien alasajosta sekä Brittien vammaisten tilanteesta muuten olen kirjoittanut enemmän toisessa blogissani, johon arvostelin hiljattain myös Cannesin Kultaisen palmun voittaneen I, Daniel Blake -elokuvan, joka käsittelee mahdotonta selviämistä byrokratiaviidakossa perustoimeentulon saamiseksi.

Lyhyt tiivistelmä: vammaistukien saaminen on tehty erittäin vaikeaksi, varsinkin jos sairastaa muuta kuin vaikeita liikuntarajoitteita aiheuttavaa sairautta, esimerkiksi mielen sairautta tai kuten fiktiivinen Daniel Blake, sydänsairautta. Hakijat arvioi omituisen pistesysteemin perusteella ulkopuolinen Atos-yritys, jonka työntekijöillä ei ole lääketieteellistä koulutusta.

Lisäksi media on onnistunut aivopesemään ihmiset siihen ajatukseen, että lähes kaikki vammaiset ovat oikeasti huijareita/pummeja (scrounger), jotka vain nostavat valtavia rahasummia lomaillakseen valtion piikkiin. (Myös NHS:n työntekijät on leimattu laiskoiksi ja rahanahneiksi!)

Suomessa aiheesta ei ole puhuttu käytännössä lainkaan, mitä nyt tietysti I, Daniel Blakesta on uutisoitu jotain sen kilpailumenestyksen myötä. NHS:n kurja tilanne nousi sentään hiljattain Suomen uutisiin, kun levisi tieto siitä, että Brittien Punainen Risti antaa katastrofiapua lukuisissa NHS:n sairaaloissa resurssipulan takia. Pulaa ei ole vain työvoimasta, vaan myös konkreettisista sairaalasängyistä. Näin on esimerkiksi lasten tehohoidossa.

Päivystyksissä on jonotettu hoitoa jopa kolme vuorokautta. Ihmiset voivat joutua odottamaan 40 minuuttia jo pelkkää kiireellistä ambulanssia, vaikka tavoite on viisi minuuttia.

Ei tule mieleenkään, että Suomessa peruttaisiin syöpäleikkauksia, ainakaan yksittäisiä tapauksia lukuunottamatta, resurssipulan takia. Mutta miten paljon parempi Suomen tilanne on tällä hetkellä? Päivystysten odotusajat voivat nousta todella pitkiksi. Minusta tuntikausien jonotukset päivystyksessä eivät ole hyvää hoitoa. Ei-päivystyshoitoon jonotetaan Suomessa kuukausia, joissain kunnissa jopa terveyskeskuslääkäreillekin.

Vuonna 2010 jonotin Helsingissä viisi kuukautta sisätautilääkärille, vaikka lähete oli kirjoitettu endokrinologille. Sisätautipolilla sain “yllättäen” kuulla, että minun pitäisi mennä endokrinologille, ei sisätautilääkärille.

Amsterdamilaisessa lähisairaalassani sisätautipolin jonotusaika on viisi päivää kiireettömille potilaille. Kiireettömän aivojen MRI:n sain täällä 10 päivässä, Suomessa odotin kuusi kuukautta. Hiljattain pääsin tutkimuksiin ilman ajanvarausta ollenkaan, kävelemällä sairaalaan sisään, tästä lisää myöhemmin.

Joissain kunnissa on meneillään kokeiluja, joilla yritetään lyhentää jonoja. Esimerkiksi fysioterapeutille voi päästä ilman lääkäriä tai pienille vaivoille on oma hoitopolkunsa. Nämä ovat toki hyviä ideoita, joiden soisi leviävän laajemmalle, mutta tuskin ongelma ratkeaa kokonaan näillä. Ratkeaako se soteuudistuksella? Tuskin.

En halua, että Suomi joutuu samaan tilanteeseen kuin Iso-Britannia. Pahasti kuitenkin pelkään, että sille tielle ollaan matkalla. Suomen tilanne näyttää myös paperilla kauniimmalta kuin on. Olen mm. kuullut eri puolilta Suomea, että joissain terveyskeskuksissa on todella vaikea päästä edes läpi puhelimessa. Jos kukaan ei vastaa puheluun, ei aikaa saa ollenkaan eikä näy myöskään tilastoissa.

Ne joilla on rahaa, menevät Suomessakin usein yksityiselle. Se että “on rahaa” ei kuitenkaan tarkoita, että on varaa. Monella pienituloisella se on pois ruoasta tai muusta välttämättömästä.

Leave a Reply

Required fields are marked *.