Hankala potilas vai hankala sairaus



Kirja ja terveysblogi huonosti tunnetuista pitkäaikaissairauksista

Kirja-arvostelu: The LDN Book

| 0 comments

Odotin innolla Linda Elsegoodin toimittamaa uutta LDN-kirjaa. Olen lukenut jo useita kirjoja pieniannoksisesta naltreksonista, mutta useimmat ovat potilaiden kirjoittamia. The Promise of Low Dose Naltrexone Therapy on hyvä tiedekirja, mutta aika kuiva, ja sen kirjoittajat eivät ole LDN:ää käyttäviä kliinikkoja, kuten useimmat tämän kirjan kirjoittajat. Ja se on tietenkin myös vanhentunut, koska suurin osa kliinisistä LDN-tutkimuksista on julkaistu viimeisen viiden vuoden aikana.

The LDN Book on tarkoitettu lääkäreiden lisäksi myös potilaille, joita kirjassa joissain kohdissa puhutellaankin, mutta käytännössä se on enimmäkseen hyvin teknistä. Osa artikkeleista muistuttaa osin hyvin teknisiä tieteellisiä artikkeleja, ja voi olla lääkäreillekin hankalia lukea, toiset ovat yksinkertaisempia, mutta termejä selitetään silti varsin vähän.

Minut kirjan teknisyys yllätti, pääsyynä se, että siinä on valtavirtatietokirjan, ei akateemisen teoksen kansi ja nimi, vaikka se on enemmän jälkimmäistä. Minulle oli myös yllätys, miten paljon kirjassa käsitellään muita hoitoja kuin LDN:ää. Osa kirjasta muistuttaa jopa omaa kirjaani Uusia hoitoja autoimmuunisairauksiin.

Kirjan alussa on sen koonneen LDN-aktivistin Linda Elsegoodin alkusanat. Olen tavannut Lindan pari kertaa ja hänen tarinansa on huikea: MS-tauti vei häneltä toimintakyvyn aivan täysin, ja nyt ulkopuolinen ei huomaisi hänestä mitenkään, että hän on vammainen. Isoissa portaissakaan hänellä ei ollut näkyviä ongelmia, vaikka itselläni oli.

Alkusanojen ja esipuheen jälkeen varsinaisen kirjan aloittaa Stephen Dicksonin luku, joka kertoo opioidien ja naltreksonin historiasta. Dickson on LDN-farmaseuttina hyvin tunnettu (kuten appendixeissa mukana oleva Skip Lenzkin). Tällaiselle farmakologianörtille varsin mielenkiintoinen ja jonkin verran uuttakin tietoa, mutta kiinnostaako se keskivertolääkäriä, sitä en tiedä.

Luvun lopussa on kyllä myös tärkeää ja hyödyllistä käytännön tietoa, esimerkiksi LDN:n sivuvaikutuksista (ja niiden hoitamisesta), sen annostelusta eri sairauksissa ja yhdistämisestä muihin hoitoihin. Tämä osuus olisi voinut olla pidempikin.

Deanna Windhamin kirjoittama luku MS-taudista ja lupuksesta on kirjan selvästi pisin, peräti 30 sivua. Ehkä hieman epätavallinen sairauskaksikko käsitellä yhdessä, mutta Windham käyttää näitä osin esimerkkinä autoimmuunisairauksista yleensä.

Luvussa käsitellään paljon näiden sairauksien ja autoimmuunisairauksien yleisesti syntyä, varsin tekniselle tasolle asti. Siitä päästään siihen, että koska autoimmuunisairauksien syntyyn vaikuttaa monia eri tekijöitä, myös hoidossa pitäisi yhdistää monia eri lähestymistapoja. Windhamin fokus on erityisesti epigenetiikassa, hormoneissa ja suoliston hyvinvoinnissa.

Luku Crohnin taudin ja haavaisen paksusuolentulehduksen eli colitis ulcerosan hoidosta on mielestäni ehkä kirjan paras. Siinä käsitellään muitakin hoitoja kuin LDN, mutta se keskittyy nimenomaan siihen, mitä LDN käytännössä tekee näissä sairauksissa. Kirjoittajat ovat usein yhdistäneet LDN:ää muihin IBD-lääkkeisiin, myös biologisiin lääkkeisiin.

CFS/ME- ja fibromyalgialääkärinä tunnetulla Kent Holtorfilla on kirjassa peräti kaksi lukua: ensimmäinen näistä kahdesta sairaudesta, jälkimmäinen LDN:n käytöstä Hashimoton tyreoidiitissa ja Basedowin taudissa, eli autoimmuuneissa kilpirauhassairauksissa, käytännössä muissakin kilpirauhasen vajaatoiminnan tyypeissä.

Ensinmainittu luku tuntui ensin vähän turhan esseemäiseltä haahuilulta tiedekirjaan, mutta loppua kohden parani huimasti. Holtorf selittää, miten CFS/ME:tä ja fibroa kannattaa hoitaa usealla eri lähestymistavalla samaan aikaan, mutta yksi olennaisimpia on immuunijärjestelmän stimulointi, ja siinä tärkein lääke on LDN. Monia muitakin hoitoja mainitaan, mutta fokus on LDN:ssä.

Tämä luku ei ole juuri lainkaan tekninen, mutta Holtorfin tyreoidiittiluku kyllä on. Siinä käsitellään pitkälti sitä, mitä kilpirauhasen vajaatoiminnassa tapahtuu solutasolla, miksi TSH ei ole luotettava tutkimus ja miksi vajaatoiminta ei aina näy selvästi laboratorioarvoissa (mm. siksi, että ne näyttävät veren eivätkä kudosten hormonitasoja). Erityyppisistä deiodinaaseista selitetään sivukaupalla.

Tämä luku pitäisi jokaisen kilpirauhashormonia määräävän lääkärin (etenkin T3-hormonia vastustavien) lukea, kiinnosti LDN tai ei. Eri asia onko se ihan oikeassa paikassa LDN-kirjassa, mutta hyvä teksti silti.

Levottomat jalat -luku käsittelee paljon SIBO:n (ohutsuolen bakteerien liikakasvu), tulehdusreaktion ja raudanpuutteen vaikutusta levottomien jalkojen synnyssä. Kirjoittajat ovat yleensä yhdistäneet LDN:n suolistoselektiiviseen antibioottiin rifaksimiiniin, joka auttaa SIBO:on.

Masennusta käsittelevässä luvassa on hyvää pohdintaa siitä, miten reaktion krooniseen sairauteen erottaa masennuksesta. LDN voi tepsiä masennukseen eri mekanismeilla, kuten endorfiinien mielialaa kohottavalla vaikutuksella ja tulehdusta lievittämällä. Se lisää myös dopamiinin eritystä. Se voi auttaa myös muihin psyyken sairauksiin.

Kirjoittajat yhdistävät LDN:ään usein psyykenlääkkeitä, jo siksikin, että hoitoon vastaamattomasta masennuksesta kärsivillä yleensä on jo lääkitys, eikä sitä välttämättä kannata purkaa. Erityisesti neurolepti aripipratsoli (Abilify) toimii heidän mielestään hyvin yhdessä LDN:n kanssa. Lisäksi he määräävät useita eri lisäravinteita, kuten omega-3-rasvahappoja, tryptofaania ja niasiinia. Hyvä luku, mutta vaikutti hutiloidummin editoidulta kuin muut, mm. lyöntivirheitä.

LDN:ää autismin hoidossa käsittelevä luku yhdistää useimpien muiden lukujen tavoin tutkimusnäyttöä ja kirjoittajan kliinistä kokemusta. Kirjoittajan havaintojen mukaan LDN auttaa hieman yli puolta autistisista lapsista, tosin vain harvoin saadaan todella merkittäviä vaikutuksia. Etenkin kommunikaatiotaidot paranevat ja aggressiivisuus usein vähenee LDN-hoidon myötä.

Syöpää käsittelevässä luku om mielenkiintoinen, mutta olisi voinut olla selvästi pidempikin, tältä alalta kun on tutkimusta jo 30 vuoden ajalta (vaikka kliinisiä tutkimuksia onkin vähän). Siinä nostetaan esiin LDN:n useat eri vaikutusmekanismit: immuunijärjestelmän toiminnan tehostaminen, tulehduksen lievittäminen sekä met-enkefaliinin vaikutus OGF- eli opioidikasvutekijäreseptoriin. Lisäksi todetaan, että LDN voi parantaa syöpäpotilaan elämänlaatua.

Kirjoittaja epäilee, että LDN:llä olisi vaikutusta myös tyrosiinikinaasiin, koska eräällä melanoomapotilaalla se puhkaisi vitiligon. Toinen mielenkiintoinen aiemmin julkaisematon havainto on, että naltreksoni vaikuttaisi mahdollisesti TLR-9-reseptorin kautta – TLR-4-vaikutusta he taas eivät havainneet.

Kirjan lopussa on appendixeina LDN-FAQ sekä neuvoja reseptin saamiseen.

Kirja on enimmäkseen hyvin editoitu. Voi toki ajatella, että joidenkin lukujen joitain osia olisi voinut selvästi lyhentää, mutta kirja on, teknisestä sisällöstään huolimatta, varsin selkeä ja melko virheetön. Monet tällaiset tiedekirjat sisältävät paljon sekavia tai jopa käsittämättömiä lauseita ja esimerkiksi lääkeaineiden nimien kirjoitusvirheet ovat enemmän sääntö kuin poikkeus. Viitteiden puolella on kuitenkin erilaisia virheitä, mm. pahoja kirjoitusvirheitä.

Pituutta kirjassa olisi voinut olla hieman enemmän: se on vain vähän yli 200 sivua. Useimmat tärkeimmistä LDN:llä hoidettavista sairauksista käsitellään, mutta lisääkin olisi sopinut. Ainakin endometrioosia tai gynekologisia sairauksia yleisesti, Parkinsonin tautia, Alzheimerin tautia, HIV:tä, nivelreumaa/reumatauteja sekä CRPS:ää käsittelevät luvut olisivat puolustaneet paikkaansa, vaikka kaikki eivät ehkä olisikaan mahtuneet mukaan. Ehkä se on sitten seuraava kirja?

Joka tapauksessa tärkeä teos, joka jokaisen lääkärin pitäisi lukea. Varmasti potilaillekin paljon hyödyllistä tietoa.

Leave a Reply

Required fields are marked *.