Hankala potilas vai hankala sairaus



Kirja ja terveysblogi huonosti tunnetuista pitkäaikaissairauksista

“Enhän vain ole vaivaksi?”

| 1 Comment

Suomalaisilla, etenkin naisilla ja etenkin vanhemmalla sukupolvella, on yksi heidän itsensä kannalta kurja ominaisuus. Ääretön velvollisuudentunto ja se, että he eivät halua olla vaivaksi. Monilla tämä menee aivan äärimmäisyyksiin asti: mieluummin tehdään asioita jotka tekevät oman elämän paljon hankalammaksi kuin pyydetään toisilta sellaista, mistä olisi heille hyvin vähän vaivaa.

Tämä tulee esiin vanhuksilla ja pitkäaikaissairailla. Usein ei haluta pyytää apua, tai vaikka tarvittavaa apua tarjottaisiinkin, siitä saatetaan jopa kieltäytyä.

Siinä voi tietysti olla monia tekijöitä taustalla. Ehkä etenkin miesten, mutta toki naistenkin on vaikea tunnustaa omaa heikkoutta. Monesti sairaus on paljon invalidisoivampi kuin ulkopuolinen on arvellut, koska sen vakavuutta peitellään. Apua pyytäessä pelottaa myös se, että entä jos toinen kieltäytyy – tai myöntyy, mutta hänestä näkyy, että hän tekee sen vastahakoisesti.

Tuntuu, että jotkut ihmiset eivät mielellään menisi edes lääkärille, saati esimerkiksi sairaalaan leikkaukseen, kun kokevat siinäkin olevansa jollekulle vaivaksi.

Äärimmäinen esimerkki velvollisuudentunnosta oli muutama vuosi sitten lukemani viesti suomalaisella syöpäfoorumilla, jota selailin tehdessäni taustatyötä kaunokirjallisuuteen. Nelikymppinen yksinhuoltaja(?)äiti sairasti tärkeisiin elimiin levinnyttä syöpää. Suurin hänen esittämänsä huoli oli se, että mistä hän huomaa olevansa lähellä kuolemaa, jotta tietää mennä sairaalaan kuolemaan, eikä tarvitse kuolla teini-ikäisen lapsen edessä kotona.

On kurjaa, jos ihminen kokee, että ei voi kuolla oman lapsensa nähden. Kyllähän joskus syöpään kuoleminen voi olla inhottavaa seurata, jos on paljon kipuja tai muita oireita kuten oksentelua, mutta tällä naisella ei ainakaan vielä ollut, siksi hän kysyikin, mistä tietäisi kuoleman lähestyvän. (Ja tutkimusten mukaan on läheisten mielenterveyden kannalta yleensä parempi seurata kuolemaa, kohdata se konkreettisesti.)

Minusta oli surullista, että tällaisessa tilanteessa tämä oli naisen suurin murhe. Enhän minä tiedä koko tarinaa, ehkä hän on eksistentiaaliset kriisinsä ja muut vuodattanut vaikka terapeutilleen, tehnyt viimeisen lomareissun ja halusi vain tätä yhtä asiaa kysyä verkosta. Silti, vuosia myöhemmin tämän, todennäköisesti jo kauan sitten menehtyneen, naisen tarina tulee aina välillä yhä minun mieleeni.

Ehkä siksi, että pystyn joitain omia sukulaisiani ja muita tuntemiani ihmisiä kuvittelemaan samanlaisten mietteiden äärelle.

One Comment

  1. Hieno kirjoitus.

Leave a Reply

Required fields are marked *.