Hankala potilas vai hankala sairaus



Kirja ja terveysblogi huonosti tunnetuista pitkäaikaissairauksista

Tappavaa saattohoitoa

| 2 Comments

Saattohoito on tarkoitettu ihmisille, jotka ovat kuolemassa johonkin sairauteen, yleensä syöpään, mutta joissain muissakin sairauksissa se voi olla tarpeen (esimerkiksi dementia, ALS, keuhkoahtauma tai sydämen vajaatoiminta). Tarkoituksena on sekä lievittää fyysisiä oireita (esim. kipu, hengenahdistus ja pahoinvointi), että potilaan ja omaisten pelkoa, ahdistusta ja muuta henkistä kärsimystä.

Yleensä saattohoidon kriteeri on, että potilaalla arvioidaan olevan jäljellä alle kuusi kuukautta elinaikaa. Käytännössä saattohoito aloitetaan yleensä paljon myöhemmin, vasta potilaan viimeisinä elinpäivinä (tai jopa -tunteina), jolloin siitä ei saada täyttä hyötyä irti.

Etenkin syöpähoitoja jatketaan usein turhan pitkään, jopa viimeisille elinpäiville asti. Riittävän ajoissa aloitettu saattohoito saattaa jopa pidentää elämää, vaikka saattohoidossa keskitytäänkin puhtaasti elämänlaatuun, ei parantaviin hoitoihin.

Muutenkin Suomessa saattohoidon saatavuus ja laatu vaihtelee rajusti. Parhaimmillaan hoito on erinomaista, mutta aina potilaat eivät saa esimerkiksi riittävää kivunlievitystä absurdin “riippuvuuden pelon” takia.

Toisaalta Yhdysvalloissa on ollut tapauksia (ja Suomessakin ainakin yksittäistapauksia), joissa potilas on saanut kenkää saattohoidosta, kun eivät ole kuolleet tarpeeksi nopeasti. Joskus kuolevankin potilaan tila kohenee tai hyvin harvinaisissa tapauksissa sairaus voi jopa mennä remissioon. Tällöin voi toki olla asianmukaista lopettaa saattohoito, mutta puhun nyt ihmisistä, joiden kunto ei ole parantunut – he eivät vain ole kuolleet ajoissa.

Yhdysvalloissa saattohoito on iso bisnes ja olen siitä jonkin verran lukenut, mutta oli järkytys lukea Washington Postista, että saattohoitoon päätyy myös ihmisiä, jotka eivät ole kuolemansairaita. Pahimmillaan heitä vaivaa vaikkapa vain selkäkipu, joka on epämääräisen kuvantamistutkimuksen perusteella todettu “ehkä syöväksi” ja heidät on siirretty saattohoitoon, ilman muita tutkimuksia tai hoitoja.

Yhdysvalloissa peräti kolmannes ihmisistä pääsee elävänä pois saattohoidosta. Luku kuulostaa hurjalta, etenkin kun jutun väitteiden mukaan osa saattohoitoon joutuneista kuolee itse hoitoon, vaikka ei sairastaisikaan kuolemaan johtavaa sairautta (tai ainakaan olisi lähellä kuolemaa). Washington Postin juttu mainitsee useita tapauksia, joissa ei-terminaalipotilas on saattohoidossa menehtynyt opioidien yliannostukseen.

Molempien maiden saattohoidossa on siis valtavia ongelmia – ne ovat vain osittain lähes päinvastaisia keskenään. On järkyttävää kuulla, että toisaalla potilaat voivat saada turhaan tappavan annoksen morfiinia, kun toiset eivät saa lainkaan riittävästi opioideja edes kuolemaa edeltävinä tunteina.

En ole perehtynyt syvällisesti kotimaani Hollannin saattohoitoon, mutta kuulemani kokemukset ovat olleet hyviä. Tässä maassa panostetaan elämänlaatuun – ja myös kuoleman laatuun. Mielestäni kuolemasta pystytään myös puhumaan vähän avoimemmin kuin Suomessa, mikä helpottanee saattohoitoon pääsyä. Noin pari prosenttia ihmisistä valitsee lähtötavakseen eutanasian.

2 Comments

  1. Olen jotenkin ajatellut, että saattohoitoa tarjottaisiin itsestäänselvästi esim. syöpäpotilaille. Sitten kuulin, että hiljattain menehtyneelle sukulaisen isälle oli vaikea saada viimeisen vuorokauden aikana voimakkaampaa lääkitystä, kun sairaalassa ei ollut mitään tietoa koko potilaasta ja hänen hoidoistaan (??). Ja huomautettiin, että tämän annostuksen kanssa on sit oltava tarkkana, yliannostuksene voi kuolla! Voi kamalaa, että syöpään hirveissä tuskissa kuolevan kuolemaa joudutettaisiin! Se vasta olisi epäinhimillistä. O.o

    Aikamoista, miten on niin päinvastaiset tilanteet. Täällä ei olla vielä niin pitkällä yksityistämisessä ja bisneksen teossa. Toisaalta liekö jotain sellaistakin taustalla, että kunnon suomalaisen on kärsittävä sisulla kaikki, ei kannata turhaan ‘vaivata’ muita.

    • Sanoisin että ainakin osa ongelmaa on se, että Suomessa lääkärit kiinnittävät yleisesti hyvin vähän huomiota elämänlaatuun (mistä olen kirjoittanut joissain aiemmissa postauksissa ja nyt olen kirjoittamassa aiheesta lehtikolumnia). Verenpaine ja kolesteroli yms ovat tärkeämpiä kuin se, millainen olo ihmisellä on, samoin morfiinimilligrammoihin keskitytään usein enemmän kuin siihen, paljonko ihmisellä on kipuja ja onko hänellä muuten siedettävä olo.

      Ja vanhuksia, joihin suurin osa syöpäpotilaista lukeutuu, arvostetaan Suomessa muutenkin vähän. Vanhus = sellainen joka kuolee kohta. Ei tietysti tarkoita, että nuoremmat potilaat saisivat automaattisesti hyvää hoitoa, mutta varmaan osaltaan vaikuttaa.

Leave a Reply

Required fields are marked *.