Hankala potilas vai hankala sairaus



Kirja ja terveysblogi huonosti tunnetuista pitkäaikaissairauksista

Anteeksi on pieni sana, ja samalla suuri

| 4 Comments

Hollantilainen kaverini, CFS/ME-aktivisti Myra, valitti jokin aika sitten Twitterissä inhottavasta kohtelusta, jota hänen ystävänsä oli saanut eräässä sairaalassa. Lääkäri naureskeli vaikeasti invalidisoituneen naisen toimintarajoitteille.

Sairaalan Twitter-tunnus lähetti Myralle vastauksena anteeksipyynnön ja lupasi selvitellä asiaa. Tämähän on tietenkin useimmilla aloilla perusasiakaspalvelua. Jos valitat Twitterissä suuryrityksen kelvottomasta suklaapatukasta, saat luultavasti pahoitteluviestin.

Lääketieteen harjoittamista ei Suomessa kuitenkaan yleensä nähdä asiakaspalveluna, vaikka sitä se tietenkin on. En ole kuullut yhdestäkään suomalaisesta terveydenhuollon alan yrityksestä, joka palvelisi Twitterissä. Jotkut sairaanhoitopiirit ja muut tahotkyllä tiedottavat siellä, mutta palveleeko kukaan?

Suomalaiseen hoitokulttuuriin eivät kuulu anteeksipyynnöt. Itse en ole sellaista koskaan lääkäriltä saanut tilanteissa, joissa sellainen olisi ehdottomasti kuulunut asiaan. Harva tuntemani ihminen on.

Yleensä anteeksi pyydellään vain asioissa, joissa mitään virhettä ei ole tapahtunut. “Yritimme kaikkemme, mutta valitettavasti emme pystyneet pelastamaan äitiänne. Olen hyvin pahoillani.” (Tai näin ainakin elokuvissa.)

Huonosta käytöksestä ei anteeksipyyntöjä tule. Tässäkin tietysti sairaala pahoitteli asiaa, mikä on eri asia, kuin ilkeilevä lääkäri olisi itse pyytänyt anteeksi. Öykkäröivät ihmiset harvemmin pyytelevät anteeksi käytöstään. Syy on helppo sysätä toisen niskaan: mitäs olet niin herkkä, että otat itseesi noin pienestä.

Erästä CFS/ME:tä sairastavaa kaveriani tämän lääkäri vertasi ostoskeskusampujaan: “molemmilla teistä on vikaa päässä”. Oliko syy kaverissani, kun loukkaantui moisesta? Tällaista törkyä suustaan päästelleen ihmisen vastaus olisi luultavasti kyllä.

Sairailla ihmisillä ja heidän läheisillään on ihan tarpeeksi vaikeaa muutenkin ilman, että he saavat osakseen vähättelyä, nöyryytystä, pilkkaa ja muuta asiatonta käytöstä. Lääkärin ilkeät tai ajattelemattomat sanat voivat olla viimeinen niitti.

Anteeksipyyntö on osa ihmisten välistä peruskanssakäymistä. Se vaatii tiettyä nöyrtymistä, joka jokaisen pitäisi osata, potilaan ihmisarvon ja arvokkuuden tunnustamista.

Se vaatii myös virheidensä myöntämistä.

4 Comments

  1. Hyvä kirjoitus tärkeästä aiheesta. Hoitovirheistä ja niiden anteeksipyytämisestä on tehty tutkimuksiakin (alla* lähdetiedot Amos Pasternackin erinomaiseen artikkeliin), mutta sitä en tiedä, onko törkeän kohtelun anteeksipyytämistä tutkittu. Maalaisjärkikin tosin jo sanoo, että anteeksipyytäminen olisi erittäin tärkeää hoitosuhteen kannalta – ja sitä taas kyllä on tutkittu, että hoitosuhde on merkittävä potilaan parantumisen / jaksamisen kannalta.

    Pitäisi perustaa Suomeen ja Twitteriin suomeksi samanlainen organisaatio kuin @patientopinion (https://www.patientopinion.org.uk/) – ehkä sitten suomalainen terveydenhuoltokin alkaisi siellä aktivoitua.

    *Hoitovirheet ja hoidon aiheuttamat haitat
    Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim
    2006;122(20):2459-70
    Amos Pasternack

    http://www.duodecimlehti.fi/web/guest/arkisto;jsessionid=0972749DF70070FD320F87DD70D0ACFB?p_p_id=Article_WAR_DL6_Articleportlet&_Article_WAR_DL6_Articleportlet_viewType=viewArticle&_Article_WAR_DL6_Articleportlet_tunnus=duo96057

  2. Tärkeä aihe, itse kävin silmälääkärillä keskussairaalassa neuron lähetteellä kaksoiskuvien vuoksi, lääkäri oli 3 tuntia myöhässä ja haisi HK:n siniselle minua tutkiessaan, pinna oli selvästi hyvinkin kierällä, lopuksi kuittasi daignoosin minulle; Teillä on päässä vikaa, ei silmissä, tuntuipa hyvälle saada tämä tärkeä diagnoosi, jota en uesamman vuoden sairastelujeni jälkeen tiennytkään itse…

  3. Minä olen kerran saanut lääkäriltä pahoittelun, vastauksena lapseni hoidosta tehtyyn muistutukseen. Myöhäistä se oli siinä vaiheessa.

    Tilanne meni niin, että lääkäri keksi vakavan, akuutin infektiotaudin taudin päälle lapselle masennuksen, ja perusteli tätä sillä, että “asia olisi voinut olla niin” (joo ja Kuu olisi voinut olla juustoa) ja “lääkärin täytyy aina muistaa, että yksi sairaus voi peittää toisen”. Totta, mutta muistetaan myös, että pelkkää yksittäistä, yleisluontoista oireitta tuijottaessa voi mennä diagnoosin kanssa pahasti metsään, kuten lääkärikirjaa lukevista maallikoista tiedetään. Miten koulutettu lääkärikin voi syyllistyä tällaiseen?

    Asia olisi ollut tähän asti ok jos lääkäri vain olisi suvainnut avata suunsa ja keskustella tästä mahdollisuudesta meidän kansamme. Me vanhemmat kuitenkin tunnemme lapsemme kaikkein parhaiten ja olisimme osanneet kyseenalaistaa asian. Ymmärrän toki, ettei pelkkä meidän sanamme olisi riittänyt poistamaan huolta, mutta olisin ohjannut lääkärin ottamaan yhteyttä neuvolaan, minkä yhtenä tehtävänä on tunnistaa masennuksen kaltaiset ongelmat. Kumpikohan perheemme tuntee paremmin, säännöllisesti perheen tapaava neuvolan väki, jossa terveydenhoitajan lisäksi työskenteli eläkeikää lähestyvä lastenlääkäri, siis koulutettu ja kokenut erikoislääkäri, vai kaksi kertaa poikkeuksellisessa olosuhteissa perheemme tavannut vastavalmistunut ja kokematon sairaalalääkäri?

Leave a Reply

Required fields are marked *.