Hankala potilas vai hankala sairaus



Kirja ja terveysblogi huonosti tunnetuista pitkäaikaissairauksista

Miten sairauteen saa reagoida?

| 0 comments

Kirjoitin muutama kuukausi sitten siitä, miten uudessa DSM-5-diagnoosikäsikirjassa luodaan uusi psykosomaattinen diagnoosi ihmisille, joilla on yksikin fyysinen oire ja siitä poikkeuksellisen paljon ahdistusta. Miten määritellään, mikä on “poikkeuksellisen paljon ahdistusta”?

Ihmisiä on hyvin erilaisia ja reagointiin vaikuttaa myös paitsi oma persoona, myös henkilöhistoria. Jos vaikkapa perheenjäsen on kuollut tiettyyn syöpään, on aika luonnollista, että vastaavat oireet herättävät epäilyn samasta syövästä (vaikka se ei olisikaan perinnöllinen). Myös siinä on suurta vaihtelua, kuinka häiritseväksi tietynlainen oire koetaan.

Elämää pahasti haittaavat pitkäaikaissairaudet nostavat usein tunteet pintaan. Esimerkiksi eräs tuttuni kärsii vaikeista immuunijärjestelmän toimintahäiriöistä (joista on selvää näyttöä verikokeissa). Lääkärit kohtelevat häntä usein tylysti ja hän on tästä syystä useita kertoja purskahtanut itkuun vastaanotolla, minkä seurauksena hänen oireensa on leimattu psykiatrisiksi, vaikka koetulokset ovat tiedossa.

Liiallinen huolestuminen ja tunteilu johtaa monesti sekä lääkärin että maallikon ajattelemaan, että oireet ovat keksittyjä, psykiatrisia, psykosomaattisia tai vähintään liioiteltuja. Erityisessä riskiryhmässä ovat naiset, jotka edelleen yleisesti nähdään lääkärin vastaanotolla “hysteerisinä”. (Tästä aiheesta on hyviä kirjojakin: Complaints and Disorders: The Sexual Politics of Sickness. Suosittelen myös kirjaa Preventing Misdiagnosis of Women: A Guide to Physical Disorders That Have Psychiatric Symptoms.)

Toisaalta liian reagoinnin tuomittavuus on myös osa suomalaista kulttuuria. Terveydenhuolto on seksisististä yleisesti länsimaissa (ja varmaan muuallakin), mutta Suomessa käyttäytymisnormit esimerkiksi temperamentin suhteen ovat tiukemmat kuin monessa paikassa.

Liian vähäinen reaktiokaan ei silti käy laatuun. “La belle indifférence” tarkoittaa sitä, että potilas ei ole riittävän huolestunut omista oireistaan. Perinteisesti se on yhdistetty konversiohäiriöön, freudilaiseen pseudotieteelliseen “diagnoosiin”, jossa potilaan sisäiset konfliktit aiheuttavat “symbolisia” oireita. Katsausartikkeli ei kuitenkaan löytänyt mitään viitteitä siitä, että tämä piittaamattomuus yhdistyisi “funktionaalisiin” oireisiin (orgaanisten sijasta).

Kipupotilailla on erityisen hankalaa. Monella lääkärillä on esimerkiksi käsitys siitä, että jos kipu on riittävän voimakasta, ihminen hikoilee, kiemurtelee tuskissaan, ei pysty keskustelemaan jne. Niinpä potilaan väite siitä, että tämän kivun aste on 8/10 voi kuulostaa absurdilta liioittelulta, kenties tavalta saada vahvoja narkoottisia kipulääkkeitä. Moni pitkäaikaissairas on kuitenkin vuosien myötä suhteellisesti tottunut hyvin voimakkaaseenkin kipuun.

Milloinkohan lääkärit oppivat, että eri ihmiset reagoivat samaankin sairauteen hyvin eri lailla ja myös esimerkiksi sairauden kesto vaikuttaa siihen, miten ihminen siihen suhtautuu?

(Tähän aiheeseen liittyen on tulossa myös jatkopostaus.)

Leave a Reply

Required fields are marked *.