Hankala potilas vai hankala sairaus



Kirja ja terveysblogi huonosti tunnetuista pitkäaikaissairauksista

Kannattaako laihduttaminen?

| 0 comments

Tämä on jatkoa edelliselle blogipostaukselleni Lihavuus tappaa, vai tappaako?

Tutkimuksista ei ole syytä vetää sitä johtopäätöstä, että kannattaa “hankkiutua” lihavaksi (mikä muuten on vaikeampaa kuin moni kuvittelee, ellei ole siihen taipumusta). Mutta entä jos on jo lihava, kannattaako laihduttaa vai ei? Linda Baconin mielestä kysymys on turha. Lihavuus on niin suuresti kiinni geeneistä ja muista tekijöistä, joihin ihminen ei voi vaikuttaa (infektiot, epigenetiikka jne), ettei sille yleensä voi tehdä juuri mitään.

Kyllä, useimpien on mahdollista laihduttaa, mutta elimistö hanaa vastaan, koska sillä on tietty tavoitepaino, jossa se haluaa pysyä. Kun laihtuu elimistön mielestä liikaa, metabolia hidastuu ja elimistö tekee myös kaikkensa, että ruoansaanti lisääntyisi. On vaikea taistella kehoa vastaan, kun se uskoo kuolevansa nälkään.

Tutkimuksetkin osoittavat, että laihdutustavasta riippumatta kilot tulevat käytännössä aina takaisin – jopa silloin, kun elämäntapojaan muuttaa pysyvästi. Usein korkojen kera. Lehdet hehkuttavat 30 kiloa “keventäneitä” sankareina, mutta heihin ei palata viiden vuoden päästä, jolloin lähes kaikki ovat takaisin entisessä painossaan.

Health At Every Size -konseptin takana on idea, että lihavakin voi olla terve. Fyysinen kunto ja elintavat ovat tärkeämpiä. Moni ei suostu uskomaan, että paljon liikkuva ja terveellisesti syövä ihminen voisi olla läski, mutta tällaisia silti löytyy.

Ja tietysti solakan ihmisen kannattaa ihan samalla lailla liikkua ja syödä fiksusti, koska laihuus ei suojele diabetekseltä tai sydäntaudeilta. Moni ajattelee, että voi ihan hyvin kiskoa Mäkkärin ruokaa ja löhötä sohvalla, jos ei kerran silti liho. Väärin.

Baconilla on toki kirjassaan agenda. Tutkimusviitteitä riittää satamäärin, mutta esimerkiksi nivelrikosta ja uniapneasta hän ei puhu. Niiden osuus lihavuuteen on selkeästi osoitettu, vaikka molemmista voivat kärsiä hoikemmatkin.

Uniapnea nostaa verenpainetta ja kasvattaa sydäntautiriskiä. Selkeästi ainakin jotkut muut tekijät kompensoivat sitä. Nivelrikko taas ei lisää kuolleisuutta merkittävästi, se on lähinnä sitä “morbiditeettia”, eli elämänlaatu huononee selvästi. Toisaalta lihavuus vähentää osteoporoosin riskiä ja siten kuolleisuutta esimerkiksi lonkkamurtumiin.

Baconin ja muuden “lihavuusaktivistien” pääviesti ei ole missään mielessä “kannattaa olla läski”, vaan se, ettei itsensä vihaamisella ja häpeämisellä a) laihdu (tai lihavia ihmisiä ei olisikaan b) paranna terveyttään. Terveys on pohjimmiltaan sitä, että voi hyvin.

Jos inhoaa peilikuvaansa ja kokee syyllisyyttä jokaisesta syömästään ruokapalasta, kuinka voisi olla terve? Jos syö terveellistä ruokaa ja liikkuu vain “koska on pakko” tai rangaistuksena itselleen, ei sekään tee hyvää psyykelle saati kannusta jatkamaan. Ratkaisu ei tietysti ole syödä pelkkää sipsiä ja suklaata, vaan opetella nauttimaan asioista, joiden avulla voi paremmin. Ja joskus voi ihan hyvin herkutella.

En valitettavasti saa kahtenkaan blogipostaukseen mitenkään mahdutettua järkevää määrää argumentteja, teorioita ja tutkimusviitteitä, koska tämä on sen verran massiivinen aihe. Suosittelen lukemaan Baconin kirjan Health at Every Size, vaikka olisikin skeptinen aiheen suhteen. Myös Gina Kolatan Rethinking Thin on mielenkiintoinen teos, vaikkakin enemmän journalistinen katsaus kuin tiedekirja.

Verkossa on myös paljon blogeja aiheesta, esimerkiksi Health at Every Size Blog, Big Fat Blog ja The Fat Nutritionist.

Leave a Reply

Required fields are marked *.