Hankala potilas vai hankala sairaus



Kirja ja terveysblogi huonosti tunnetuista pitkäaikaissairauksista

September 6, 2019
by Maija Haavisto
0 comments

Mitä kaikkien pitäisi tietää enterohepaattisesta kierrosta?

Tiedän, otsikko on puuduttavan tylsä, koska enterohepaattinen kierto kuulostaa joltain tylsältä, monimutkaiselta ja sellaiselta, jota kenenkään maallikon ei tarvitse ymmärtää. Jos sinulla kuitenkin on tai on ollut mitään sairauksia tai käytät mitään lääkkeitä (mukaan lukien ehkäisypillerit), se on asia joka voi vaikuttaa elämääsi. Niinpä yritän selittää sitä mahdollisimman käytännönläheisellä tasolla.

E-pillerit ovat niitä harvoja lääkkeitä, joiden käyttäjille annetaan jotain tietoa enterohepaattisesta kierrosta. Useimmat pillerien käyttäjät tietänevät, että oksentelu tai riptakaisinulia neljän tunnin sisällä pillerin ottamisesta saattaa vaarantaa ehkäisytehon. Tämä voi tuntua vähän hassulta, koska eihän pillerin imeytyminen kestä neljää tuntia. Ei kestäkään, mutta enterohepaattisen kierron takia lääkettä voi olla yhä ruoansulatuskanavassa useiden tuntien päästä.

Ainakin vielä muutamia vuosia sitten Suomessa e-pillereiden käyttäjiä myös varoiteltiin siitä, että antibioottien käyttö voi vaarantaa pillerien ehkäisytehon, ja antibioottikuurin aikana pitäisi käyttää myös muuta ehkäisyä. Samaa väitettä näkee yhä myös melko tuoreissa kirjoissa – ilman lähdeviitteitä. Tämä perustui siihen ajatukseen (jota yksittäiset tapauskertomukset tukivat), että antibiootit muuttavat suoliston bakteeriflooraa, mikä voi häiritä enterohepaattista kiertoa ja siten laskea estrogeenitasoja veressä.

Tämä on kuitenkin todettu mitä ilmeisimmin vääräksi tiedoksi periaatteessa jo 1990-luvun alussa. Antibiootit eivät (lukuunottamatta paria harvinaista poikkeutta, joilla on erilainen mekanismi) vaikuta estrogeenipitoisuuksiin veressä. Toki jos antibiootista seuraa ripulia tai oksentelua, voi ehkäisyteho silloin kärsiä.

Mikä sitten on tämä mystinen enterohepaattinen kierto? Kirjoitushetkellä suomenkielinen Wikipedia tiivisti tämän olennaisen biologisen prosessin näin lyhyesti (tämä oli siis sivun koko sisältö): “Enterohepaattinen kierto eli enterohepaattinen kiertokulku tarkoittaa elimistössä kiertoa, jossa sappihappo kiertää reittiä suoli-porttilaskimo-maksa-sappi-suoli. Samaa reittiä kiertävät myös monet lääkeaineet, steroidihormonit ja röntgenvarjoaineet.” Ei kovin informatiivista.

Suomeksi tämä tarkoittaa sitä, että jotkut aineet jotka ovat jo imeytyneet elimistöön kulkeutuvat maksasta sappinesteeseen, sappineste siirtyy ohutsuoleen, mistä aineet imeytyvät uudelleen ja päätyvät takaisin maksaan. Tämä toivottavasti kuulostaa ymmärrettävältä selitykseltä sille, että miten jo kertaalleen imeytynyt lääke päätyy takaisin ruoansulatuskanavaan. Tällöin niihin voi vaikuttaa esimerkiksi ripuli, oksentelu, toinen lääkeaine tai ravitsemuksellinen tekijä, kuten rauta, kalsium (vaikuttavat vain pieneen osaan lääkkeistä) tai ruoan kuitu.

Estrogeenien lisäksi kilpirauhashormoni tyroksiini ja B12-vitamiini ovat muita yleisiä aineita, joihin enterohepaattinen kierto vaikuttaa. Tiedän useamman ihmisen, jotka ovat sairastuneet sappirakon poistoleikkauksen jälkeen B12-vitamiinin puutokseen. Heitä ei mitenkään varoitettu asiasta etukäteen, vaikka minusta olisi ehdottomasti syytä, koska B12-puutos on hyvin yleinen vaiva. Ylipäätään potilaat eivät tunnu saavan valistusta siitä, miten moneen lääkkeeseen – ja asiaan elimistössä ylipäätään – sappirakon poisto voi vaikuttaa.

Myös esimerkiksi useilla muilla hormoneilla, osalla antibiooteista, tulehduskipulääkkeistä ja opioideista, verenohennuslääke varfariinilla sekä sydänlääke digoksiinilla on merkittävä enterohepaattinen kierto. Lääkkeiden lisäksi se vaikuttaa myös joihinkin elimistön omiin aineisiin.

Kolestyramiini on vanha ja nykyään vähän käytetty lääke, joka ei imeydy elimistöön, mutta sitoo itseensä kolesterolia ja siten laskee elimistön kolesterolitasoja. Se on lääkeyhteisvaikutusten takia hyvin hankala, koska se sitoo itseensä myös muita aineita. (Tyypilliset kolesterolilääkkeet eivät siis vaikuta näin.)

Enterohepaattisen kierron ansiosta kolestyramiinia on kuitenkin toisinaan käytetty myös terapeuttisesti poistamaan elimistöstä joitain ei-haluttuja aineita, kuten vaarallisen Clostridium difficilen erittämiä bakteeritoksiineja, homemyrkkyjä sekä kilpirauhasen liikatoiminnassa laskemaan kilpirauhashormonin tasoja.

Lääkehiilikin pystyy jossain määrin sitomaan aineita enterohepaattisesta kierrosta. Normaalisti sitä käytetäänkin ainoastaan myrkytystilanteissa sitomaan itseensä myrkkyjä, mutta vaihtoehtolääketieteessä sitä on käytetty myös vähentämään vatsavaivoja ja epäspesifisenä “detox-aineena”. Yhdysvalloissa siitä on tullut jopa trendikkäiden “puhdistusjuomien” raaka-aine.

Kolestyramiinin ja lääkehiilen lisäksi esimerkiksi ruoan ravintokuiduilla voi olla merkittävää vaikutusta enterohepaattiseen kiertoon, koska ne sitovat itseensä sappihappoja. Esimerkiksi sakeuttamisaine guarkumia, joka on kuitu, on käytetty kolestyramiinin kaltaisena kolesterolilääkkeenä.

On useita tutkimuksia siitä, että ravinnon kuitupitoisuus voi vaikuttaa sukupuolihormonien määrään niin miehillä kuin naisillakin. Yksi tutkimus löytyy myös tyroksiinin imeytymisen heikkenemisestä runsaskuituisella ruokavaliolla (on tosin hieman epäselvää, liittyikö se nimenomaan enterohepaattiseen kiertoon, vai enemmän tyroksiinin sitoutumiseen suoraan kuituihin). “Laihdutuskuituna” käytettyä glukomannaania (konjac) hyödynnettiin toisessa alustavassa tutkimuksessa kilpirauhasen liikatoiminnan hoidossa kolestyramiinin tapaan.

On vielä syytä tähdentää, että läheskään kaikilla lääkkeillä ei ole merkittävää enterohepaattista kiertoa, ja lisäksi useimmilla lääkkeillä (mukaan lukien ehkäisypillerit) on yhteisvaikutuksia, jotka liittyvät aivan muihin mekanismeihin. Näistä syistä jotkut lääkkeet eivät ole keskenään turvallisia, vaikka niiden välissä olisi jopa useita vuorokausia.

August 1, 2019
by Maija Haavisto
0 comments

Räjähtelevät lääketehtaat ja muita syitä lääkepulaan

Medioissa on uutisoitu paljon siitä, että Suomessa on ollut saatavuushäiriöitä monista yleisistä lääkkeistä, kuten verenpainelääkkeitä, ehkäisypillereitä ja antibiootteja. Puutelistalla on myös esimerkiksi migreenilääkkeitä, masennuslääkkeitä, HIV-lääkkeitä, epilepsialääkkeitä ja lääkevoiteita. Osassa kyseessä on lääke, jonka voi korvata toisella hyvin samankaltaisella, osassa ei ole mitään vastaavaa. Ja vaikka olisikin, kaikille vaihtoehto ei välttämättä sovi tai tehoa.

Esimerkiksi migreenissä kohtuullisen yleistä on, että yksi triptaani auttaa, mutta toinen, erittäin samankaltainen, triptaani ei tehoakaan. E-pillereissäkään ei välttämättä voi vain vaihtaa merkkiä, tai tarjolla olevat merkit eivät sovi potilaalla olevan sairauden hoitoon, johon pilleri on määrätty. Antibiootin vaihtaminen laajakirjoisempaan lääkkeseen saatavuuskatkoksen takia voi lisätä sekä potilaan kokemia haittavaikutuksia että antibioottiresistenssiä.

Lääkepulaan liittyen alan viranomaiset ovat antaneet lehdissä mitä ihmeellisimpiä kommentteja, tyyliin “potilaiden ei tarvitse murehtia tästä”. Eilen Iltasanomien jutussa taas tuli vastaan tällainen:

– Lääkkeisiin tarvitaan yleensä raaka-aineita, joita valmistetaan hyvin keskitetysti Euroopan ulkopuolella, esimerkiksi Intiassa tai Kiinassa. Siellä päin maailmaa ei ole mitenkään tavatonta, että tehdas syttyy tuleen tai jopa räjähtää, Fimean johtaja Johanna Nystedt kommentoi Taloussanomille viime viikolla.

Siihen eräs kommentoija totesi, että “Tästä päätellen tuotantolaitoksia on alkanut räjähdellä jatkuvasti Intiassa ja Kiinassa. Ihmeellistä ettei räjähdyksistä ole ollut minkään maan medioisaa,vaikka kuinka yritti googlettamalla etsiä.

Toki Aasian tehtaissa olevat tuotantovaikeudet ovat ihan oikea yleinen syy lääkkeiden loppumiseen. Vaikka vaikuttavaa ainetta valmistettaisiin esimerkiksi kolmessakin eri tehtaassa, tuotannon keskeytyminen yhdessä voi johtaa siihen, että sitä ei riitä läheskään kaikille.

Räjähtelevien tehtaiden maalailu ei kuitenkaan todellakaan edistä asiaa. Moni on jo nykyään, eikä täysin syyttä, huolissaan Intian ja Kiinan lääketehtaiden laadunvalvonnasta. Mielikuva siitä, että tehtaat palavat ja räjähtelevät harva se päivä, ei paranna tätä käsitystä yhtään.

Ja totta kai potilaat ovat huolissaan toimituskatkoksista. Ne joiden lääkkeet ovat jo loppuneet, tai ei ole, mutta potilas pelkää, että näin voi käydä – mitään takeitahan ei ole, että lääkettä jota nyt on apteekissa, olisi siellä ensi kuussakin. Sairastaminen on aivan tarpeeksi stressaavaa muutenkin.

Esimerkiksi itse käytän lähemmäs 15 eri lääkettä päivittäin, joista seitsemän pelkästään aivolisäkkeen vajaatoimintaan. Osan niistä loppuminen olisi henkeä uhkaavaa, vaikka onneksi useimmille tärkeille lääkkeilleni on useita eri valmistajia tai toinen samankaltainen lääkeaine. En asu Suomessa, mutta kotimaani Hollantikaan ei tietenkään ole lääkepuutoksille immuuni.

Esimerkiksi muutama vuosi sitten Hollannista loppui kilpirauhaslääke tyroksiini, ei onneksi se merkki jota itse käytän, mutta kymmenet tuhannet muut kyllä. Kilpirauhaslääkkeissä vaihto merkistä toiseen voi tuottaa ongelmia, samoin kuin esimerkiksi epilepsialääkkeissä, vaikka vaikuttava aine ja annos olisi ihan sama.

Saman lääkkeen apuaineet voivat olla erilaisia eri merkeillä, ja merkkien välillä saa lain mukaan olla pientä vaihtelua lääkeaineen veriarvoissa, millä ei yleensä ole mitään kliinistä merkitystä käyttäjälle. Esimerkiksi tyroksiinin ja epilepsialääkkeiden kanssa huomattavan pieni muutos veriarvoissa voi aiheuttaa selkeän voinnin huononemisen.

Hollannissa toki jos tavalliselle lääkkeidenkäyttäjälle käy niin, että jokin lääke on täysin loppu, eikä apteekissa pystytä vaihtamaan mihinkään toiseen valmisteeseen, niin hän saa nopeasti yhteyden lääkäriinsä, joka neuvoo miten toimitaan, ja kirjoittaa uuden reseptin. Suomessa tämä on yleensä huomattavasti hankalampi operaatio.

Suomi on erityisen altis saatavuusongelmille siksi, että maa on pieni. Potilaat ovat verkon palstoilla ihmetelleet, että miksi joitain lääkkeitä on saatavilla naapurimaissa, mutta ei Suomessa. Ja osa on ihmetellyt myös tämän selitystä: miksi vain yhdellä lääkeyhtiöllä on Suomessa aineeseen myyntilupa, vaikka muualla olisi useammallakin.

Myyntilupien hankkiminen ei kuitenkaan ole ilmaista lystiä, joten pienillä markkina-alueilla sitä ei välttämättä kannata tehdä. Suomessahan ei ole lainkaan markkinoilla lukuisia lääkeaineita, joita muissa EU-maissa on, ja ainakin osan kohdalla kyse on tästä. Myös annoskoissa voi Suomessa olla suuria vajavuuksia: mm. aiemmin mainitusta tyroksiinista on Hollannissa markkinoilla 12 eri annoskokoa, useimpia useilta eri merkeiltä, siinä missä Suomessa viime aikoihin asti oli vain kaksi.

Jotain asian korjaamiseksi on kuitenkin tehtävä ja on toki tehtykin jo. Lääkepuutosten takia myönnetään joskus väliaikaisia myyntilupia tuotteille, joissa on sama vaikuttava aine. Selvästi homma ei kuitenkaan etene läheskään niin nopeasti kuin pitäisi, jos esimerkiksi virtsatietulehdusten hoitoon yleisesti käytettävästä nitrofurantoiinista on ollut pulaa jo viime vuodesta asti, vaikka naapurimaissa sitä ilmeisesti yhä riittää.

July 15, 2019
by Maija Haavisto
13 Comments

Suomen terveydenhuollon mahalasku 1800-luvun houreisiin

Olen asunut Hollannissa lähes yhdeksän vuotta ja saanut pääpiirteissään tosi hyvää hoitoa useisiin vakaviin, jopa hengenvaarallisiin sairauksiini. Näiden yhdeksän vuoden aikana lääketiede on toki edistynyt paljon ja tehnyt monia tärkeitä löydöksiä liittyen omiin sairauksiini, etenkin krooniseen väsymysoireyhtymään/myalgiseen enkefalomyeliittiin (CFS/ME).

Ylipäätään yhdeksän vuoden aikana tämän sairauden ympärille sijoittuva “skene” on kehittynyt valtavasti – on perustettu monia uusia tutkimuskeskuksia mm. Yhdysvaltoihin, Britanniaan ja Ruotsiin, sekä saatu merkittävää uutta rahoitusta esimerkiksi Norjan ja Yhdysvaltain valtioilta.

Suomessa potilasaktivistien sinnikkäistä ponnistuksista huolimatta asiat sen sijaan ovat monella tapaa vain huonontuneet. Tämä koskee niin 30 000 CFS/ME-potilaan asemaa, kuin lukuisista muistakin sairauksista kärsivien. On ollut järkyttävää katsoa, kuinka jo aiemmin erittäin huonosti toiminut terveydenhuoltojärjestelmä on heikentynyt valtavasti entisestään ja vajonnut yhä syvemmälle potilaiden henkeä ja terveyttä uhkaavaan pseudotieteeseen.

Hollantilaiset lääkärit pyörittelevät silmiään tai reagoivat hyvin järkyttyneinä, kun heille kertoo Suomen terveydenhuollosta. Maailmankuulu belgialaislääkärini totesi, että “Ai olet Suomesta, se maa jossa kilpirauhaspotilaita ei hoideta”. En koskaan ole ylpeä kansallisuudestani – miksi olisin – mutta silloin olin aivan erityisen epäylpeä. Ja vihainen.

Sinä aikana kun olen asunut Hollannissa, Valvira on ottanut silmätikukseen mm. T3-kilpirauhaslääkityksen, pieniannoksisen naltreksonin eli LDN:n (joita molempia käytän itse) ja aikuisten ADHD-lääkityksen (joka ei ole itselleni relevantti asia, mutta monille kavereilleni kyllä). Niitä määränneet lääkärit ovat pahimmillaan menettäneet reseptioikeutensa, ja seurauksena useimmat muut lääkärit eivät uskalla määrätä näitä hoitoja.

Kaikki nämä hoidot ovat lukuisille ihmisille hyvin tärkeitä ja osalle jopa elintärkeitä. T3 on siis hormoni, joka on elimistön lähes jokaiselle solulle välttämätöntä, LDN on lääke, jolla on useimmissa tutkimuksissa ollut saman verran tai vähemmän haittoja kuin lumelääkkeellä. Tarkkaavaisuushäiriön lääkityksen suhteen tilanne on ymmärtääkseni hieman parantunut – mutta tätä aihetta en ole seurannut aktiivisesti, joten saatan hyvin olla täysin väärässä.

“Funktionaaliset sairaudet”

Toinen erittäin huolestuttava ja vaarallinen kehityssuunta on ollut vaikeiden fyysisten sairauksien luokittelu ns. toiminnallisiksi eli funktionaalisiksi sairauksiksi. Tämä vakuutuslääketieteen popularisoima pseudotieteellinen luokittelu on moderni tapa luokitella sairauksia psykosomaattisiksi ja samalla sanoa, että “ei, emme me missään nimessä väitä näitä psykosomaattisiksi vaivoiksi, vaan funktionaalisiksi, mikä on aivan eri asia”. (Aiheesta lisää kirjassani Hankala potilas vai hankala sairaus, katso myös Kennedy 2012 s. 12-14 ja Dusenbery 2018 s. 87.)

Funktionaalinen/toiminnallinen siis tarkoittaa sitä, että sairauteen ei liity elimellisiä muutoksia a) mikä on konseptina järjetön ja absurdi, koska kaikki ihmiskehossa tapahtuva koskee jotain elintä (katso myös Walker 1997 s. 15-51) ja b) isosta osasta esimerkiksi Iltalehden funktionaalisia sairauksia käsitelleen vaarallisen roskajutun taulukon sairauksista on kaiken lisäksi löydetty elimellisiä löydöksiä sadoissa tai jopa tuhansissa tutkimuksissa.

Ärtynyt paksusuoli on ehkä tunnetuin esimerkki sairaudesta, jota pidetään toiminnallisena. IBS:ää usein vähätellään, todennäköisesti siksi, että se on yleinen ja harmittomana pidetty vastapooli tulehduksellisile suolistosairauksille eli IBD:lle, ja sairauden nimikin on mahdollisimman vähättelevä. Yleisesti ajatellaan, että toisin kuin IBD:ssä, IBS:ään ei kuulu suolen tulehdusta, mutta tämä ei ole totta.

Toisena tunnettuna esimerkkinä funktionaalisista sairauksista on pidetty konversiohäiriötä, missä on vain se ongelma, että koko sairautta ei ole olemassakaan, vaan sen “diagnoosi” edustaa 1800-luvun freudilaista pseudotiedettä. Konversiohäiriön diagnoosi tarkoittaa, että potilasta ei ole vaivauduttu tutkimaan tarpeeksi, eikä lääkäriä kiinnosta, onko hänen diagnosoimaansa sairautta ylipäätään olemassa. Kuten eräs iso tutkimus totesi: “Although the frequency of this alleged conversion symptom was 0.07%, in reality it was 0.0%.

Tämä on vakava ihmisoikeusrikos, etenkin kun “konversiohäiriön” takana on tyypillisesti vaikeita neurologisia sairauksia, joista osa (mm. neuroborrelioosi, MS-tauti ja B12-vitamiinin puutos) ovat hoidettavissa, mutta hoitamattomina voivat edetä peruuttamattomasti.

Muutama vuosikymmen sitten tehdyssä tunnetussa tutkimuksessa selkärangan radikulopatia oli yleinen konversiohäiriödiagnoosin syy. (Samassa tutkimuksessa 41 prosentilla 215 psykiatriseen sairalaan lähetetystä potilaasta diagnoosi muuttui tarkempien selvitysten myötä, yleensä toiminnallisesta orgaaniseksi.)

Yllä linkkaaman blogipostaukseni kommenteissa on karuja esimerkkejä: tolkutin aikakauslehdessäkin konversiohäiriöstään kertoneelle Johannalle, ettei hänellä voi olla sairautta, jota ei ole olemassa. Lopulta häneltä löytyi vaikea mitokondriosairaus MELAS. Kommenteissa oli myös aivoinfarktin saaneita, joilla oli epäilty konversiohäiriötä.

Tämä trendi sairauksien “funktionaalisuudesta” on saanut selviä vaikutteita Britanniasta, jossa se on syrjäyttämässä aiemman muka-ovelan muoti-ilmauksen psykosomaattisuudelle eli “biopsykososiaalisen” (katso myös Kennedy 2012, s. 7-12). Brittiläisten vakuutuslääkäreiden propaganda on aiemminkin inspiroinut suomalaisia puoskareita ja suomalaista sosiaalipolitiikkaa. Briteissä on alettu selvästi enemmän puhua “funktionaalisista neurologisista sairauksista”, ja niille on perustettu jopa potilasjärjestöjä.

Suomessa on ällistyttävästi onnistuttu tekemään jopa Ehlers-Danlosin syndrooman (EDS) hypermobiilista alatyypistä toiminnallinen häiriö. Muualla maailmassa EDS:ää pidetään yleisesti ryhmänä geneettisiä, synnynnäisiä sairauksia, jotka vaikuttavat elimistössä lähes jokaiseen kudokseen, koska EDS:ään kuuluu rakenteeltaan poikkeava kollageeni. Siten sairauteen liittyy kymmeniä mahdollisia komplikaatioita nivelissä, lihaksissa, iholla ja eri elinjärjestelmissä – sekä myös aivoissa, koska EDS voi vaikuttaa myös aivojen rakenteeseen.

Miten geneettisestä sidekudossairaudesta saadaan funktionaalinen, eihän siinä ole mitään järkeä? Sitä pitäisi varmaankin kysyä Suomen korruptoituneimmasta sairaalasta TAYSista, jossa päätettiin joitain vuosia sitten, että CFS/ME:tä “ei ole olemassa” (nykyään se toki on olemassa, funktionaalisena sairautena).

Harmillisesti EDS on erittäin vahva riskitekijä CFS/ME:lle, joten CFS/ME-potilaista ei kuitenkaan tällä politiikalla päästy eroon. Ilmeisesti myös EDS:stä piti siis tehdä korvienvälinen vaiva.

Joistain psykologisista hoitomuodoista voi toki olla apua funktionaaliseksi väitettyihin sairauksiin. Ärtynyt paksusuoli on hyvä esimerkki, jossain määrin fibromyalgiakin. Toisaalta molemmat näistä sairauksista hyötyvät myös merkittävästi lääketieteellisistä hoidoista, esimerkiksi fibromyalgia LDN:stä, joka vähentää mm. keskushermoston tulehdustilaa (mikrogliojen aktivaatiota) ja ärtynyt paksusuoli suolistobakteerien muokkaamisesta – huomattavan kustannustehokkaita hoitoja verrattuna vaikkapa psykoterapiaan.

Monissa sairauksissa on käytetty menestyksekkäästi joitain psykologisia hoitomuotoja, kuten hypnoosia, esimerkiksi MS-taudissa. Juuri kukaan ei ole kuitenkaan vuosikymmeniin väittänyt MS-tautia funktionaaliseksi (aiemminhan näin toki tehtiin), eihän siinä olisi mitään järkeä. Sairaudessahan on objektiivisia aivomuutoksia, kuten on tosin CFS/ME:ssäkin.

Sinänsähän olennaisinta ei ole, miten sairaudet luokitellaan, vaan se, millaista hoitoa potilaat saavat. Ja tässä tulee juuri se ongelma. Jos vaikkapa epilepsia diagnosoidaan funktionaaliseksi/psykogeeniseksi/nonepileptiseksi, siihen ei saa epilepsialääkkeitä, vaan vääränlaista hoitoa.

Esimerkiksi Risto Vataja, joka on myöntänyt kameroiden edessä istuessaan vieressäni, että CFS/ME voi johtaa kuolemaan, on ajanut kroonisen väsymysoireyhtymän hoidoksi tehottomiksi ja haitallisiksi osoitettuja hoitomuotoja. Kun CFS/ME-potilaita on Suomessa jopa 30 000, kyseessä ei ole mikään pieni ongelma. Vatajakin tietää kyllä vallan hyvin totuuden.

Mutta Suomen terveydenhuollossa potilas on toki aina vain harmillinen häiriötekijä, joka sotkee muuten tosi toimivat prosessit. Ja kymmenet tuhannet potilaat ovat vain kymmeniä tuhansia häiriötekijöitä, joista kannattaa yrittää päästä eroon.

Tekstissä viitatut kirjalähteet:

Kennedy Angela. Authors of our own misfortune? Problems with psychogenic explanations for physical illnesses. Village Digital Press 2012.

Dusenbery Maya. Doing Harm: The Truth About How Bad Medicine and Lazy Science Leave Women Dismissed, Misdiagnosed, and Sick. HarperOne 2018.

Walker Sydney. A Dose of Sanity: Mind, Medicine, and Misdiagnosis. Wiley 1997.

P.S. Blogissa on ollut hiljaiseloa, ja valitettavasti en ole pystynyt myöskään vastaamaan useimpiin kommentteihin ja sähköposteihin, mistä suuret pahoittelut. Sivuhuomiona voisin mainita, että minulta tulee ensi vuonna uusi kirja, joka lääketieteen ja ihmiskehon sijaan käsittelee tällä kertaa enemmän ihmismieltä, mukaan lukien psykologisia hoitomuotoja(!). Mutta siitä lisää myöhemmin.

May 25, 2018
by Maija Haavisto
3 Comments

Miten meditaatio voi auttaa pitkäaikaissairasta?

Meditaation vaikutuksia ihmiskehoon ja mieleen on viime vuosikymmenten aikana tutkittu kiihtyvään tahtiin, miten se vaikuttaa esimerkiksi keskittymiseen, oppimiskykyyn, stressinsietoon, masennukseen ja krooniseen kipuun, jonkin verran myös fyysisiin sairauksiin ja elimistön ikääntymiseen.

Tutkimuksissa on saatu paljon lupaavia tuloksia, mutta koska iso osa näytöstä on ollut metodologisesti kirjavaa tai jopa kelvotonta, siitä on vedetty vaihtelevia johtopäätöksiä. Yleisempi on, että meditaatiosta näyttää olevan monenlaista hyötyä ihmismielelle ja kenties muullekin keholle – joidenkin skeptikkojen mielestä tätä ei taas ole riittävästi osoitettu. Asiaa käsittelee mm. tuoreehko tiedekirja Altered Traits, josta on kenties tulossa tähänkin blogiin vielä arvostelu.

Tämä ei kuitenkaan ole tiedepostaus, vaan oma kertomukseni siitä, miten meditointi on vaikuttanut minuun ja nimenomaan fyysisten pitkäaikaissairauksien ja niiden kanssa pärjäämisen kannalta. Muiden saamat tulokset voivat olla täysin erilaisia, esimerkiksi koska minulla ei ole/ollut kroonista kipua tai mielenterveysongelmia, ja muutenkin ihmiset ovat tietysti yksilöitä.

Itse olen aina suhtautunut positiivisesti meditaatioon, mutta pidin sitä “juttuna joka ei ole minua varten”. Koko mindfulnessin konsepti puolestaan epäilytti suuresti, vaikken edes tiennyt mitä se on, koska se yhdistyy niin vahvasti hömppään ja self-helpiin. No, tämä “muotihömppä” on pohjimmiltaan tuhansia vuosia vanha perinne.

Invalidisoiva pitkäaikaissairaus asettaa monia haasteita elämälle. Itse en kärsinyt masennuksesta ja syyllisyyden tunteitakin oli vähän, mutta stressistä, rahahuolista, tulevaisuuden murehtimisesta, menneisyyteen jumittelusta, (eksistentiaalisesta) yksinäisyydestä, ulkopuolisuuden tunteesta, kateudesta ja monesta muusta jäytävästä tunteesta kyllä. Kokemus epäreiluudesta oli erityisen voimakas ja elämänlaatua nakertanut tunne.

Kaikki näistä tuntemuksista ovat erittäin merkittävästi helpottaneet meditoimalla. Meditoiminen ei toki korjaa esimerkiksi rahatilannetta (kavereita se on kyllä yllättäen tuonut…), mutta harvemmin rahaongelmat murehtimallakaan korjaantuvat.

Meditointitekniikoita

Meditaatiosta puhuttaessa on aina tärkeää mainita käytetyt tekniikat, koska meditointititapoja on monia, ja niillä voi olla hyvin erilaisia, joskus päinvastaisiakin vaikutuksia. Meditaatiossahan yleensä tarkoitus ei ole sinänsä “olla ajattelematta mitään”, vaikka joissain tekniikoissa ollaankin keskittymättä mihinkään tiettyyn.

Itse olen harjoittanut pääasiassa vipassanaa ja metta- eli rakastava ystävällisyys -meditaatiota, jotka molemmat kuuluvat buddhalaiseen perinteeseen. Mindfulness on kehitetty vipassanan pohjalta. Siinä on erilaisia lähestymistapoja, mutta kyse on aina oman kehon ja mielen neutraalista tarkkailusta. Havainnoidaan, kuunnellaan, ollaan läsnä, ei vastusteta, annetaan olla sellaisena kuin on.

En ole koskaan ollut herkkä ns. katastrofisoinnille, vaikka pari hengenvaarallista sairautta onkin opettanut kuuntelemaan kehon viestejä tarkasti ja joskus hieman vainoharhaisesti – koska se on ainoa tapa pysyä hengissä. Vipassana on muistuttanut, että omaa kehoaan voi kuunnella myös lempeästi, ja sieltä tulee myös neutraaleja ja positiivisia viestejä.

Vasta vipassanan kautta oikeastaan tajusin, että minun on hyvin harvoin oikeasti epämiellyttävä tai sairas olo. Olen käytännössä aina hyvin uupunut, mutta suurimman osan ajasta minulla ei ole esimerkiksi pahoinvointia tai kipuja. Tämä ei tietenkään ole läheskään kaikkien pitkäaikaissairaiden todellisuus, mutta uskon, että moni muukin voisi löytää sieltä sairauden väleistä myös terveyttä, mikä ei tarkoita oman sairautensa vähättelemistä.

Joskus kun on ollut fyysisesti oikein huono päivä, ja uupumus tuntuu lihaksissa asti, eikä vain energian puuttumisena, kaikkein eniten silloin tekisi mieli paeta sitä tunnetta kaikin tavoin, vaikkapa katsoa hassuja videoita, jos voimat riittävät. Mutta kun voimat eivät riitä mihinkään eskapistiseen sijaisaktiviteettiin, mitä sitten? Yllättävän hyödyllistä on ollut vain antaa periksi ja maata tietoisesti siinä epämukavuuden tunteessa, eikä rimpuilla sitä vastaan.

Buddhalaisuudessa ajatellaan, että kärsimys ei tule siitä huonosta olosta, vaan olon vastustamisesta ja haluamisesta irti siitä. Ja siinä on itse asiassa vankka perä.

Miltä tuntuu?

Mindfulnessiä, joka käännetään läsnäoloksi, kehotietoisuudeksi tai tietoisuustaidoiksi, voi harjoittaa kaikkialla elämässä. Yksi esimerkki on kävelymeditaatio, josta on useita eri variantteja ja tulkintatapoja, mutta eräässä perinteisessä buddhalaisessa muodossa keskitytään yksinomaan kävelyn aiheuttamiin fyysisiin tuntemuksiin lihaksissa.

Normaalistihan useimmat meistä kävelevät kiinnittämättä sen ihmeempää huomiota itse kävelyn tunteeseen, miltä tuntuu kun jalat liikkuvat alustaa vasten. Lisäksi tai vaihtoehtoisesti voi keskittyä olemaan muuten läsnä, esimerkiksi siihen, miltä tuntuu tuuli, sade tai aurinko.

Samalla lailla voi havainnoida, miltä tuntuu istua (oli se sitten meditoidessa tai tehdessä töitä), syödä tai halata. Miltä tuntuu näpytellä puhelinta, niin fyysisesti kuin henkisestikin? Miltä tuntuu päänsärky, unettomuus tai kun tekee mieli sipsejä? Miltä tuntuu ajatella? Miltä tuntuu kun tuntuu pahalta? Tuntuvatko nämä asiat jossain tietyssä paikassa? Missä ja miltä “sinä” tuntuu?

Miksi mindfulnessiä?

Joku voi tässä vaiheessa kysyä, että mitä ihmeen hyötyä tästä on. Miten istumisesta tekee jotenkin hienompaa, jos tuntee peppunsa tuolia vasten?

Tässä vaiheessa kehottaisin tutustumaan aiheeseen paremmin ja kokeilemaan. Vaikeaahan tällaista ei ole oppia tarkkailemaan, vaikka alussa keskittyminen herpaantuukin herkästi.

Aivoissa on paljon erilaisia filttereitä, jotka suodattavat pois aistien välittämää ja kognition sisäistä dataa. Nämä ovat evoluution kannalta olleet hyödyllisiä, mutta nykymaailmassa monista niistä voi olla enemmänkin haittaa. Aiheesta kertoo tarkemmin Robert Wrightin kirja Why Buddhism Is True, joka nimestään huolimatta ei ole uskonnollinen traktaatti, vaan täysin sekulaarinen kirja neurotieteestä ja evoluutiopsykologiasta. Myös Sam Harrisin How to Wake Upissa on tähän liittyvä perspektiivi (se on vain aika rasittava teos noin muuten).

Asian voi ajatella myös niin, että aistien ja kokemusten virta on uskomattoman rikas ja elävä, kun sen kokee koko runsaudessaan, ja huomaa, ettei vaikeakaan sairaus tyrehdytä sitä.

Nimeäminen on yksi erittäin yksinkertainen mindfulness/vipassanatekniikka, jota voi käyttää meditaatiossa tai sen ulkopuolella. Itse käytän sitä vain silloin, jos ns. kielteiset tunteet hyökkäävät päälle arjessa. Siinä nimetään mielessä yhdellä sanalla henkisiä tai fyysisiä tuntemuksia, esimerkiksi kylmä, kipu, kutina, ahdistus, pelko tai kaipuu. Näin tuntemusten annetaan olla identifioitumatta niihin, ja esim. turhat ahdistusluuppailut voivat katketa tosi nopeasti.

Olennaista on, että tämä ei ole analyysia, eikä jäädä miettimään, että onko tämä nyt “stressi” vai “huoli”, vaan luetellaan nimiä mielessä sitä mukaa, kun kehosta tai mielestä tulee dataa. Tämä voi kuulostaa halvalta self-help-kikkailulta, mutta minulla ja joillain muilla kavereilla se on toiminut erittäin hyvin – nimeämistä tuskin voi suositella esim. pakko-oireista häiriötä sairastaville.

Nimeämisestä on myös variantti, jossa nimetään vain positiivisia tuntemuksia.

Rakastava ystävällisyys

Suosikkiharjoituksessani rakastava ystävällisyys -meditaatiossa toivotaan hyviä asioita itselle ja muille, usein visualisaation avustamana. Perinteisesti siihen kuuluu tiettyjen lauseiden toistaminen, esim. “toivon, että olet onnellinen”, mutta kyse ei ole mistään mantroista, vaan tärkeää on tuntea nämä toiveet.

Tyypillisesti kohteeksi otetaan ensin itse ja sitten hyvä ystävä tai muuten rakas ihminen (tai toisin päin), neutraali ihminen (kuten tuttu kaupan kassa) ja lopuksi hankala ihminen (esim. ex-kumppani). Tämä vaikea ihminen -kohta on tietysti haastavin, mutta usein sitä kautta myös palkitsevin.

Rakkauteen keskittyminen tietoisesti voi tuntua jo kovemman luokan hörhöilyltä, mutta se tekee aivoille erittäin hyvää ja tuntuu todella mukavalta. Etenkin pitkäaikaissairaalle erilaiset hyvän olon kokemukset ovat tärkeitä. Meillä on oikeus voida myös hyvin ja pitää itseämme kivoina!

Sairaana juuttuu helposti luuppailemaan omaa itseään ja kurjaa elämäänsä. Empatian kasvattaminen on hyvä tapa päästä eroon näistä luupeista – myös vaikka olisi jo empaattinen valmiiksi. Tämä auttaa vähentämään kateuden tunteita ja sen sijaan kokemaan myötäiloa, jos toisilla menee hyvin.

Moni kokee myös helpommaksi keskittyä rakkauden tuntemiseen kuin vaikkapa omaan hengitykseen. Tällaisessa meditaatiossa voi edistyä hyvinkin nopeasti. Osa ihmisistä kokee vaikeaksi toivottaa itselleen hyviä asioita, ja tällöin jotkut suosittelevat alkuun anteeksiantomeditaatiota.

Fyysiset vaikutukset

En ole huomannut meditoinnista mitään edullisia vaikutuksia fyysisiin sairauksiini, tosin en sitä tämän syyn takia aloittanutkaan. Myöskään uni tai nukahtaminen ei minulla ole parantunut, vaikka monilla stressiä lievittävä ja sympaattisen hermoston ylikierroksia laskeva vaikutus siihen auttaakin. Toisaalta unettomuus aiheuttaa huomattavasti vähemmän kärsimystä, kun ei fiksoidu siihen, että kamalaa kun en saa nukuttua.

Näen tosin aiempaa harvemmin painajaisia ja reagoin painajaisiin herätessä aivan eri lailla kuin ennen, ts. unen ahdistava tila katoaa välittömästi herätessä. Tämä on minusta hyvin kiinnostava vaikutus: meditaatio toimii silloinkin, kun en ole “tietoisesti hereillä”.

Parasympaattisen hermoston toiminnan vahvistaminen vagushermoa stimuloimalla (eli suomeksi jotakuinkin: “pakene-tai-taistele”-reaktion vähentäminen) voi vähentää elimistön tulehdustilaa. Siten meditaation edulliset vaikutukset myös fyysisiin oireisiin ja esimerkiksi autoimmuunisairauksiin ovat täysin mahdollisia, mutta itse en tällaista ole havainnut.

Haluatko kokeilla meditaatiota?

Meditaatiosta on kirjoitettu paljon kirjoja ja verkossa on ohjattuja meditaationauhoitteita. Itse olen lukenut lähinnä englanninkielisiä kirjoja ja käyttänyt englanninkielisiä nauhoitteita, joten siinä mielessä olen vähän huono suosittelemaan materiaalia suomeksi. Optimaalisintahan on, jos olisi ihan meditaatio-opettaja apuna.

Ja olennaista on, että jos haluaa kokeilla meditointia, siitä ei saa tehdä suorituskeskeistä, tai jos on masentunut tai muuten huonoitsetuntoinen, jälleen yhtä syytä morkata itseään. Ajatusten harhailu meditoinnin aikana on normaalia, ja kaikilla on sitä alussa. Kukaan tuskin aloittaa golfia tai pianonsoittoa ja odottaa olevansa viikon päästä mestari, mutta moni turhautuu, kun “ei osaa meditoida”.

Englanniksi meditaatiota kutsutaan nimellä practice, suomeksikin usein sanalla harjoitus. Ja osa harjoitusta on nimenomaan se ajatusten harhailu, että oppii ajan myötä huomaamaan kun ne harhailevat ja sen, millaisiin asioihin ne eksyvät.

Voi mennä kuukausia tai vuosia siihen, että ajatukset tyyntyvät täysin – se ei kuitenkaan tarkoita, että menisi kuukausia tai vuosia huomata hyötyjä meditaatiosta. Parikin viikkoa voi riittää, vaikka luonnollisesti hyödyt kasvavat jatkuvasti lisää.

Meditaatio ei välttämättä ole turvallista kaikkien psyyken ongelmien kanssa, etenkin jos puhutaan psykooseista ja vaikeista traumoista. Myös vaikea masennus ja pakko-oireinen häiriö saattavat joskus pahentua, vaikka moni masentunut hyötyykin meditaatiosta paljon. Rakastava ystävällisyys -meditaatio saattaa olla turvallisempaa, vaikkakaan ei täysin riskitöntä – kuten ei mikään tässä maailmassa.

May 8, 2018
by Maija Haavisto
0 comments

Kirja-arvostelu: The Gene: An Intimate History

Yhdysvaltalainen syöpälääkäri Siddhartha Mukherjee tunnetaan Pulitzer-palkitusta syöpähistoriikistaan The Emperor of All Maladies (suom. Sairauksien keisari), jonka olen arvostellut aiemmin. The Gene: An Intimate History on puolestaan nimensä mukaisesti genetiikan historiikki, hyvin journalistisesta näkökulmasta kirjoitettu. Ajattelin, että useita genetiikan kirjoja lukeneena kirjassa ei ehkä ole minulle paljon uutta tietoa, mutta olihan siinä, vaikka jotkut asiat onkin moneen kertaan opiskeltu.

Kirjan taustalla kulkee hyvin henkilökohtainen tarina, jota aletaan kertoa ensimmäisestä luvusta asti. Intiasta kotoisin olevan Mukherjeen sivussa on skitsofreniaa ja kaksisuuntaista mielialahäiriötä, joihin liittyy vahva perinnöllinen alttius. Yksi heistä on serkku Moni, jota Mukherjee käy tapaamassa Intiassa.

Muu tarina alkaa Mendelistä, jonka kaikki toivottavasti tuntevat nimeltä. Tämä munkki selvitti genetiikan aakkosia 1800-luvulla, ennen kuin koko tieteellä oli nimeä, risteyttämällä herneiden erilaisia fenotyyppejä luostarissa. Tarina on kuitenkin paljon kiinnostavampi, kun siihen tuo henkilöhistoriaa. Mendelistä piti tulla opettaja, mutta hän epäonnistui surkeasti kaikissa pääsykokeissa. Myöskään tieteen aikalaiset eivät pitäneet häntä minään.

Perinnöllisyys oli mietityttänyt jo Pythagorasta, Arkhimedestä ja Platonia. Pitkään uskottiin, että siittiösoluissa elää homunculus eli eräänlainen miniatyyri-ihminen – ja hämmentävää kyllä, kun mikroskooppi keksittiin, 1600-luvun hollantilaiset myös löysivät näitä homunculuksia, koska halusivat niitä nähdä. Naista ei siis tarvittu muuhun kuin toimimaan “hautomona” tälle mini-ihmiselle.

Samoihin aikoihin Mendelin kanssa Darwin teki omaa, mullistavaa tutkimustyötään. Hollantilainen Hugo de Vries luki sekä Darwinin että Mendelin tutkimuksia ja osasi yhdistää niiden tulokset.

1800-luvun lopun innostuksesta genetiikkaan syntyi karmaiseva “tieteenala” nimeltä eugeniikka, josta puhutaan liian vähän muussa kuin Natsi-Saksan kontekstissa. Muut länsimaat yrittävät kiivaasti unohtaa oman eugeniikkamenneisyytensä. Sitä helposti itsekin unohtaa, miten karmaisevia aatteita vielä 1900-luvulla on ollut, ja miten monet ovat joutuneet niistä kärsimään. Francis Galton, Darwinin serkkupuoli, oli osaltaan luomassa koko “tiedettä”.

Mielenkiintoinen on myös kirjan tulkinta siitä, että Neuvostoliiton näkemys geeneistä oli hyvin erilainen kuin Natsi-Saksan, mutta samalla lailla ideologinen. Neuvostoliitossa uskottiin muuttumattomien geenien sijaan uudelleenkoulutukseen, myös geneettiseen sellaiseen.

1900-luvulla genetiikka alkoi muuttua teoreettisesta käytännöllisemmäksi tieteenalaksi. Etsittiin itse geeniä, ja jo etukäteen tiedettiin, että kun se löytyisi, sitä voisi kenties muokata. Geeniterapian alkumetrit ovat tosin hyvin takkuisia ja traagisia.

DNA:n rakenteen selvittämisen kuvaus on varsin kiinnostava – ja kuuluu valitettavasti yhteen tieteen historian monista tarinoista, joissa miehet veivät naiselta kunnian merkittävästä löydöstä. DNA:n löydyttyä kehitys on edennyt vauhdilla, mutta tuonut mukanaa myös lukuisia eettisiä kysymyksiä. Kirja käsittelee melko pitkästi myös sukupuolen, sukupuoli-identiteetin ja seksuaalisen suuntautumisen yhteyttä perimään.

Miten DNA:n kirjaimista syntyy aminohappoja ja niistä kaikki kehon proteiinit? Miten samat geenit osaavat tehdä silmän, sydämen ja aivot eri paikkoihin? Kirja selittää DNA:n toiminnan ja geneettisten sairauksien päämekanismit varsin hyvin. Ei toki aivan yhtä yksityiskohtaisesti kuin varsinaiset genetiikan kirjat, mutta selkeämmin kuin monet oppikirjat. Myös epigenetiikkaa käsitellään.

Erinomaisesti kirjoitettu ja erittäin mielenkiintoinen journalistinen kirja, jota voi suositella melkein kaikille, joiden englannintaito riittää tällaisen lukemiseen. Tosin kuvitella ja toivoa sopii, että Siddhartha Mukherjeen edellisen kirjan tavoin myös tämä teos käännetään suomeksi.

April 19, 2018
by Maija Haavisto
0 comments

Kirjauutuuksia

Minulta on ilmestynyt kaksikin uutta kirjaa, jotka liittyvät lääketieteen maailmaan, vaikka eivät tietokirjoja olekaan.

Aviadorin kustantama Raskas vesi on esikoisrunokokoelmani. Nimensä mukaisesti teemoissa on paljon vettä ja jonkin verran ydinvoima-aiheita, mutta toki myös paljon lääketiedettä. Muista tieteenaloista pohditaan mm. fysiologiaa, neurotiedettä, (meta)fysiikkaa, teologiaa, mytologiaa, arkeologiaa, taidehistoriaa, forensiikkaa, ballistiikkaa ja kielitiedettä.

Toki kirjassa on mukana ihan myös potilaan näkökulmia sairaudesta, sen lukemiseksi ei tarvitse olla mikään tiedeihminen. Toisesta blogistani löytyy esim. CFS/ME:tä käsittelevä runo Rauhallisuuden meri, joka tosin kirjaan on kustannustoimitettu hieman napakammaksi.

Seitsemäs romaanini ja ensimmäinen nuortenromaanini Perhonen vatsassa (Nordbooks) kertoo yläasteikäisen Tuulian pärjäämiskeinoista Crohnin taudin kanssa. Kun nololta tuntuvista suolisto-oireista ei tee mieli kertoa kavereille, Tuulia turvautuu eskapismiin ja valehteluun. Jossain vaiheessa valheet menevät liian pitkälle.

Crohnin taudin lisäksi kirjassa törmätään useisiin muihin sairauksiin, kuten Tuulian Anitta-tädin selkärankareuma. Muiden listaaminen spoilaisi ehkä liikaa. Vaikka kyseessä on nuortenkirja, sairausjutut ja niihin liittyvät eettiset pohdinnat sopivat kyllä vanhemmillekin.

Kirjoja saa näiden kustantajalinkkien lisäksi nettikirjakaupoista, hyvinvarustetuista kivijalkakirjakaupoista sekä kirjastoista. Jos omaan kirjastoosi ei ole tilattu, he usein pyynnöstä hankkivat. (Molemmat kirjat ovat muuten kovakantisia, vaikka Raskas vesi ilmoitetaan netissä nidotuksi.)

Blogaajat ja perinteisen median edustajat voivat tietysti pyytää kummasta tahansa arvostelukappaleita.

March 23, 2018
by Maija Haavisto
0 comments

Voiko hyvin pitkäkestoisesta masennuksesta parantua?

Kirjoitin hiljattain tähän blogiin hoitoon vastaamattomasta eli hoitoresistentistä masennuksesta, joka joskus voi olla todellisuudessa väärin diagnosoitu muu sairaus. Silloinkin kun ei ole, siihen on yhä enemmän tehokkaita hoitoja ja kehitteillä vielä lisää. Nimestään huolimatta hoitoon vastaamaton masennus on yleensä hoidettavissa.

Olen nähnyt monen masentuneen esittävän kysymyksen, joka ei ole pelkästään lääketieteellinen, vaan siinä on myös filosofisia ja eksistentiaalisia piirteitä. Voiko hyvin pitkäkestoisesta, jopa vuosikymmeniä kestäneestä masennuksesta, joka on alkanut kenties jo lapsena, parantua? Ja miten, kun ei ole koskaan tuntenut ei-masentunutta aikuista tai välttämättä edes teini-ikäistä versiota itsestään? Onko sellaista edes olemassa?

Oma kokemukseni on osaltaan syynä siihen, miksi uskon, että lapsesta asti masentunut voi parantua masennuksesta kokonaan.

Masentuneen identiteetti

Masennuksen parantuvuutta koskevien epäilysten taustalla voi olla myös ymmärrettävä pelko: jos jokin hoito onnistuu luomaan minusta version, joka ei ole masentunut (tai masennus on vain lievää), olenko se enää “minä”? Vaikka minäkuva olisi hyvin negatiivinen, oma itse on aina oma itse ja sellaisena tuttuudessaan rakas, vaikka sitä samalla vihaisikin.

Masentunut identiteetti voi tuntua autenttiselta ja realistiselta, siinä missä ei-masentunut olisi “pinnallinen feikki”. Minullakin oli aiemmin tällaisia tuntemuksia.

Ihmisen identiteetti ei ole kuitenkaan yksi monoliitti, vaan alati muuttuva ja muutettavissa oleva konsepti. Kukaan tuskin kokee, että on ollut kolmivuotiaana samanlainen tyyppi kuin on nyt, vaikka toki kolmivuotiaassa voi jo näkyä monia samoja persoonallisuudenpiirteitä kuin aikuisena.

Koemme olevamme sama ihminen pitkälti jatkuvuuden takia: siksi, että meillä on tämän leikki-ikäisen muistot. Muistotkaan eivät kuitenkaan ole monoliitti, vaan niitä voi muokata ja jäsentää eri tavoin.

Oma kokemukseni

Olin itse masentunut ikävuodet 8-19, mikä on melko pitkä aika ja kattanee ihmisen tärkeät ja aivoja ja persoonaa muokkaavat nuoruusvuodet. Lopulta pääsin masennuksesta irti ilman mitään virallisia hoitomuotoja – tämä ei ole suositus, vain oma kokemukseni.

Joku ehkä toteaisi, että no olipa taas vaikea masennus, kun siitä pääsi “itsestään” eroon, ilman terapiaa tai lääkkeitä. Kuka tahansa minut tuntenut voi kyllä vahvistaa, että olin hyvin masentunut.

Olennaista minulle oli korjata stressaavin asia elämäntilanteessani ja parantaa itsetuntoa. Näillä eväin kykenin toipumaan masennuksesta, vaikka olin edelleen vakavasti fyysisesti sairas, ja elämässäni oli muita hyvin merkittäviä stressitekijöitä.

Oikeat keinot masennuksen hoitoon riippuvat ihmisestä. Joskus se on lääke, joskus terapia (ja sitäkin on tietysti monia eri muotoja), osa ihmisistä voi oppia terapoimaan itseään.

Kajn kokemus

Kaverini Kaj kertoo blogissaan englanniksi huikean mielenkiintoisesti, miten hänen pitkään kestäneen masennuksensa pääsyy näytti olleen jo lapsuudessa alkaneet itsetunto-ongelmat ja siitä seurannut merkityksettömyyden tunne. Ne olivat onneksi korjattavissa.

Tiivistetysti: Kaj perehtyi teoriaan, jonka mukaan itsetunto koostuu erilaisista itsekonsepteista (esim. “olen avulias” tai “olen laiska”) ja ne puolestaan pienemmistä osasista, muistoista jotka ovat muodostaneet ne. Positiivisia itsekonsepteja pystyy itse luomaan lisää integroimalla muistoja samasta positiivisesta piirteestään yhteen. Ongelmallisia negatiivisia konsepteja voi korjailla ja täydentää vähemmän haitallisiksi.

Täysin erilainen lähestymistapa kuin minulla, eikä ole kokonaan vielä poistanut Kajn masennusta, mutta suurimmaksi osaksi kyllä. Hän uskoo lopunkin korjautuvan vielä, kun alkusyy on korjattu. Jos englanti taipuu, suosittelen ehdottomasti lukemaan ko. kirjoituksen. Myös vaikka et edes olisi masentunut.

Mitä tarkoittaa “hoitoon vastaamaton”?

Pohdinta masennuksen parannettavuudesta on siinäkin mielessä filosofinen, että ei ole mahdollista osoittaa kenenkään olevan aidosti hoitoresistentti, koska negatiivista asiaa ei pysty todistamaan. Se, ettei mikään tähän mennessä kokeiltu hoito auta, ei tarkoita tai osoita, ettei mikään muu voisi auttaa.

Moni masennusta sairastava ei ollut hyötynyt merkittävästi mistään hoidosta, ennen kuin sai esimerkiksi ketamiinia. Osa heistä on muuttunut hoitoresistenteistä jopa 100 % parantuneiksi.

Joku voisi pitää esimerkiksi omaa tapaustani siinä mielessä helppona, että masennuksen ohessa minulla ei ollut mitään pysyvänä pidettyä psykiatrista tai neurologista tilaa, kuten Aspergerin syndrooma, ADHD, kaksisuuntainen mielialahäiriö tai persoonallisuushäiriö. Se on ihan totta (joskin minulla oli ja on CFS/ME, joka aivosairautena voi aiheuttaa niin reaktiivista kuin orgaanistakin masennusta), mutta näidenkin aiheuttamat oireet ovat usein hoidettavissa ja lievitettävissä.

Esimerkiksi PsychEducation.orgissa kuvataan kaksi tapausta, joissa vaikeasta kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsinyt pääsi vuosikymmenten ja lukuisten hoitokokeiluiden jälkeen oireettomiksi. Toisella litiumin, valproaatin, kahden eri kilpirauhashormonin ja masennuslääke bupropionin yhdistelmä vei oireet pois.

Toinen oli kokeillut 19 eri hoitomuotoa, mukaan lukien sähköhoito ja klotsapiini. Lamotrigiinin, karbamatsepiinin ja gabapentiinin yhdistelmä sai aikaan remission ensimmäistä kertaa 30 vuoteen.

Ovathan nämä toki tujuja lääkecocktaileja, mutta oireettomuus hoitoon vastaamattomassa kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä ei ole ihan pieni juttu.

Mielen muokkaamista

Omasta masennuksestani paranemisesta kului vielä 14 vuotta eli viime vuoteen asti, kunnes sain meditoinnilla rukattua aivoni aivan uuteen uskoon. Siitä kirjoitan vielä myöhemmin tänne lisää (ja toivottavasti vielä joskus on luettavissa myös kansien välissä). Parhaiten sen voisi tiivistää kärsimysaddiktiosta vapautumiseen, oman fyysisen sairauden hyväksymiseen ja luopumiseen uskomuksesta, että oma onnellisuus on ulkopuolisista tekijöistä kiinni.

Vaikken ollut enää vuosiin ollut masentunut, suurimman osan ajasta elämä ei tuntunut hyvältä. Se oli täynnä erilaisia eittämättä todellisia ongelmia, kuten vaikea sairaus, kumppanin vaikea sairaus ja rahavaikeudet.

Nyt tuntuu, että ensimmäistä kertaa elämässäni osaan todella elää niin, että nautin joka hetkestä enkä vain niistä, kun asiat ovat ns. hyvin. 33-vuotias koira voi siis oppia uusia temppuja. Lapsesta asti masentuneesta voi tulla paitsi ei-masentunut, myös onnellinen ihminen.

Meditoiminen on hyvä keino virheellisten kognitioiden hälventämiseen ja saattaa toimia selvästi nopeammin kuin terapia. Toisaalta meditointia ei missään nimessä voi suositella varauksetta niille, joilla on yhä vaikeita psyyken ongelmia, koska etenkin tietyt meditointitekniikat voivat jopa pahentaa niitä. Sitä myös harjoitetaan yleensä ainakin osittain yksinään, siinä missä terapiassa on ammattilaisen tuki.

Meditaatiota ja sen oppeja (kuten mindfulness) toki hyödynnetään monissa psykoterapiamuodoissa, mutta nämä eivät käsittääkseni Suomessa ole kovin suosittuja.

Uusi identiteetti

Oma itsensä voi olla monilla eri tavoin. Kukaan tuntemani ihminen, joka on parantunut pitkäkestoisesta masennuksesta, ei ole valittanut siitä, että nykyisessä itsessä olisi jotain vikaa verrattuna entiseen.

Masennuslääkkeistä tulee osalle ihmisistä (ei kaikille!) kokemus, että tunteet latistuvat, mutta se ei tarkoita, että masennuksen paraneminen olisi yhtä kuin tunteiden latistuminen tai oman itsen syrjäyttäminen. Masennus itsessään on tietynlaista tunteiden latteutta.

Oma mielenmuutokseni (siis tuo uudempi, meditoimalla aikaansaatu) eteni sen verran vauhdilla ja oli niin kokonaisvaltainen, että siihen on ollut hieman totuttelemista, mutta mitään identiteettikriisiä se ei ole laukaissut. Tunnen olevani nimenomaan enemmän oma itseni kuin ennen, kun haitallisia kognitioita ei ole enää sotkemassa asiaa.

Neuroplastisuus

Päänsisäinen muutokseni sai minut kiinnostumaan entistä enemmän neuroplastisuudesta, josta siitäkin on tulossa oma postauksensa. Neuroplastisuus tarkoittaa nimensä mukaisesti aivojen (ja muun hermoston) mukautuvuutta. Tyypillisesti sillä viitataan etenkin siihen, että esimerkiksi aivo- tai aistivamman yhteydessä aivot voivat järjestellä toimintaansa uudelleen.

Sokea pystyy hahmottamaan ympäristöään valkoisen kepin avulla ihan eri lailla kuin näkevä ihminen, jolle tökätään keppi ensimmäistä kertaa käteen. Ja jos vaikkapa aivojen kasvojentunnistuskeskus vaurioituu aivoverenvuodossa, jokin toinen aivojen osa pystyy yleensä runsaan oikeanlaisen harjoituksen avulla omaksumaan saman kyvyn.

Mielen sairaudet sijaitsevat aivoissa siinä missä neurologisetkin, vaikka tietysti ne voivat olla anatomisesti laaja-alaisia verrattuina moneen neurologiseen tilaan. Toisaalta lapselta voidaan vaikeiden epilepsioiden hoidossa poistaa jopa puolet aivoista(!), ja kuntoutuksen jälkeen haitat näin dramaattisesta operaatiosta jäävät yleensä hämmentävän vähäisiksi.

Neurologisiin tiloihin kuten jotkut autismin oireet ja erilaiset oppimisvaikeudet on kehitetty neuroplastisuuteen nojaavia harjoituksia, esimerkiksi tietokonepelejä, joilla haluttua kykyä säännöllisesti ja johdonmukaisesti treenataan lisääntyvällä vaikeusasteella. Psykiatriassa tällaisia vasta tutkitaan, mutta psykoterapia perustuu tietysti neuroplastisuuteen myös.

Se, että ihmiseltä voi poistaa puolet aivoista, ja tämä pystyy yleensä jatkamaan elämää työkykyisenä ja muutenkin funktionaalisena, muistuttaa siitä, miten valtava kyky ihmisen aivoilla on järjestellä itsensä uudelleen.

Jos olet parantunut hyvin pitkään kestäneestä masennuksesta tai muusta vaikeasta psyyken sairaudesta, julkaisisin mielelläni tarinasi tässä blogissa. Ota yhteyttä!

March 9, 2018
by Maija Haavisto
2 Comments

Hoitoon vastaamatonta masennusta voi hoitaa

Hoitoon vastaamattomalle masennukselle on useita mahdollisia määritelmiä. Suomessa kokeillaan yleensä runsas määrä erilaisia masennuslääkkeitä, ennen kuin aletaan miettiä mahdollisia muita hoitomuotoja. Hollannissa jo ensimmäisen toimimattoman lääkkeen jälkeen suositellaan vaihtamaan lääketyyppiä. Toisen epäonnistuneen masennuslääkekokeilun jälkeen ehdotetaan mukaan litiumia, jolla Suomessa hoidetaan lähinnä kaksisuuntaista.

Tämän jälkeen Hollannin “Käypä hoidossa” vaihtoehtona onkin jo klassinen MAO-estäjä (erittäin tehokkaita, mutta riskaabeleja lääkkeitä, joita tästä syystä Suomessa ei ole markkinoilla, moklobemidi/Aurorix on erityyppinen lääke) tai ECT, sähköhoito.

Suosituksesta voi olla montaa mieltä, mutta itse en näe hyvänä myöskään Suomen käytäntöä, jossa kokeillaan läpi vaikka jokaikinen mielialalääke miettimättä muita vaihtoehtoja. Toki on ihmisiä, joita neljä SSRI:tä ei auta ja viides auttaa, mutta se on hyvin harvinaista.

Ensiksi pitäisi miettiä sitä, onko diagnoosi varmasti oikea. Tai sitä olisi hyvä toki miettiä jo ennen minkään hoidon aloittamista, mutta etenkin jos hoito ei näytä tepsivän. Esimerkiksi kilpirauhasen vajaatoiminta on erittäin yleinen masennuksen syy, joka nykyisillä epäonnistuneilla viitearvoilla jää usein diagnosoimatta – ja monesti diagnosoitunakin alihoidetuksi. Suomessa tällaisia tapauksia lienee liioittelematta kymmeniä tuhansia.

Lisäksi on monia muita fyysisiä sairauksia, jotka voivat aiheuttaa masennusta. B12-vitamiinin puutos on toinen yleinen vaiva – ja harmillisesti senkin kohdalla viitearvot ovat päin honkia. Keliakia ja useat muut autoimmuunisairaudet voivat harvoin oireilla alkuun vain psykiatrisesti tai muut oireet voivat jäädä huomiotta tai ne katsotaan epärelevanteiksi. Estrogeenin puutos naisilla ja testosteronin puutos miehillä voivat masentaa.

Jos masennuksen kanssa on mitään fyysisiä oireita, vaikka ne eivät vaikuttaisi liittyvän mitenkään mielialaan, ne on tärkeä huomioida ja miettiä, voisiko takana kuitenkin olla jokin yhdistävä tekijä. Masennus plus vatsavaivat voi olla keliakia. Masennus plus poskien punoitus voi olla SLE eli lupus. Masennus plus kipeä kieli kuulostaa vahvasti B12-vitamiinin puutokselta.

Joskus masennus voi olla muun lääkehoidon haittavaikutus, esim. e-pillereiden, verenpainelääkkeen tai epilepsialääkkeen. Eräs kaverini sai masennusoireita kivun hoitoon määrätystä amitriptyliinistä – joka on trisyklinen masennuslääke.

Se, että masennukseen näyttää olevan myös ns. henkisiä syitä, kuten vaikea lapsuus, traumat tai hankala elämäntilanne, ei sulje pois fyysistä aiheuttajaa.

Tai välttämättä kyseessä ei ole ollenkaan masennus, vaan esimerkiksi uupumus tai ADD/ADHD voi sekoittua masennukseen (toki ADHD-ihmisillä on usein myös masennusta, mutta pelkkä aloitekyvyttömyyskin voidaan tulkita väärin). Myös kaksisuuntainen mielialahäiriö diagnosoidaan monesti masennukseksi. Harva tietää, että bipolaarinen voi olla ilman maniaa tai edes hypomaniaa, ns. pehmeä bipolaarisuus.

Kaksisuuntaisen mielialahäiriön hoito pelkällä masennuslääkkeellä on useimmiten huono idea. Huonolla tuurilla SSRI tai SNRI voi laukaista manian tai pahentaa sairautta pysyvästi. Hoidon perustana on aina mielialantasaaja, ja siitä kiistellään, onko hyvä idea ottaa sen lisäksi mukaan masennuslääke tai ei.

Lääkkeitä hoitoresistenttiin masennukseen

Jos vaikuttaa siltä, että kyseessä kuitenkin on ihan ehta unipolaarinen mielialahäiriö, pehmeän bipolaarisuuden kriteerit eivät täyty, ja nuo ym. veriarvot ovat ihan oikeasti hyvät, eivätkä vain viitteissä, nykyään tarjolla on yhä enemmän erilaisia hoitovaihtoehtoja.

Psyykenlääkkeistä tunnetuimmat ratkaisut ovat neuroleptit, etenkin olantsapiini ja aripipratsoli, joilla on tosin varsin paljon sivuvaikutuksia. Myös ahdistuslääke buspironia on käytetty liitännäishoitona.

PsychEducation.org on erinomainen sivusto kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja useista masennuksen ja bipon hoitomuodoista, kuten omega-3-rasvahapot, valohoito ja T3-kilpirauhashormoni, jota on siis käytetty menestyksekkäästi silloinkin, kun kilpirauhasen vajaatoimintaa ei ole. Suomessa valitettavasti moneen noista suhtaudutaan varsin karsaasti, vaikka tutkimusnäyttöä on.

Vaikea voi tosin olla saada myös useita muita lääkkeitä, joista on jotain näyttöä (hoitoresistentin) masennuksen hoidossa. Tällaisia ovat esimerkiksi useat opioidit (mm. buprenorfiini ja tramadoli) sekä pieniannoksinen naltreksoni eli LDN. Dopaminergisistä lääkkeistä kuten pramipeksoli ja selegiliini ja stimulanteista kuten modafiniili, dekstroamfetamiini ja metyylifenidaatti on joskus apua.

Epilepsialääkkeitä kuten karbamatsepiiniä ja lamotrigiiniä voi kenties olla helpompi saada, koska niillä hoidetaan myös kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Myös esimerkiksi angiotensiiniin vaikuttavilla verenpainelääkkeillä kuten ACE-estäjillä voi olla tehoa masennuksen hoidossa. Beetasalpaaja pindololi voi isoilla annoksilla tehostaa ja nopeuttaa SSRI-masennuslääkkeiden vaikutusta, mutta muut beetasalpaajat eivät toimi näin.

Yskänlääke dekstrometorfaani (DXM) voi auttaa hoitoresistenttiin masennukseen, ja siitä on kehitteillä uusi masennuslääke, jossa on mukana kinidiiniä. Antibiootti minosykliini auttoi pienessä tutkimuksessa, mutta sitä ei valitettavasti ole Suomessa saatavilla. (Muut tetrasykliinit eivät vaikuta aivoihin yhtä paljoa.)

Uusin tulokas on anestesia-aineena ja huumeena paremmin tunnettu ketamiini, jota annetaan joissain suomalaissairaaloissakin vaikeaan masennukseen, kun muista hoidoista ei ole ollut apua. Se voi tehota hyvin nopeasti, ja joskus vaikutukset ovat mullistavia. Myös matkapahoinvointilääke skopolamiini vaikuttaa suonensisäisinä infuusioina (tai oraalisesti) usein lievittävän masennusta nopeasti.

Kenties erikoisin kokeellinen hoito masennukseen on kasvoihin ruiskutettava botuliinitoksiini eli botox, jonka vaikutusmekanismia ei tunneta, mutta useiden tutkimusten perusteella se näyttää toimivan.

Muita mahdollisia hoitomuotoja

Viime vuosina mediassa on puhuttu paljon psykedeelien kuten LSD:n ja “taikasienten” käytöstä masennuksen hoidossa, ja asiaa ollaan tutkimassa Suomessakin. Joitain yksikin käyttökerta voi auttaa pysyvästi. Tämä on tutkimuksien ulkopuolella laiton hoitomuoto, ja siihen liittyy riskejä, kuten psyyken ongelmien paheneminen.

“Microdosing” eli mikroannostelu on kenties turvallisempi (mutta silti Suomessa laiton) terapiamuoto, jossa käytetään erittäin pieniä annoksia LSD:tä tai psilosybiinisieniä, usein vain 1/10 tai 1/20 siitä, mitä otettaisiin varsinaisen “tripin” aikaansaamiseksi. Mikroannostelusta on tekeillä useita tutkimuksia, mikä on hienoa, koska Internetistä löytyy paljon positiivisia kokemuksia, mutta näyttö on vielä olematonta.

“Katuhuumeista” myös ilokaasua tutkitaan hoitoresistentissä masennuksessa, mutta näyttö on hyvin alustavaa. Ilokaasu tosin kuluttaa elimistön B12-varastoja ja voi siten pahentaa masennusta. Tuttuni yritti itsemurhaa tämän syyn takia.

Metyylifolaatti on B-vitamiini folaatin aktiivinen muoto, joka Suomessa on vielä melko huonosti tunnettu. Kaikilla ihmisillä foolihappo (jota muuten ei ole missään ruoassa luonnostaan, vaikka moni niin kuvittelee) ei toimi, koska sen pitää ensin muuntua elimistössä aktiiviseksi folaatiksi, ja osalla voi jopa heikentää oikean folaatin tehoa.

Yhdysvalloissa metyylifolaatti on hyväksytty reseptilääkkeeksi masennuksen tukihoitoon nimellä Deplin, 7,5/15 mg annoksella. Suomessa reseptivapaina myytävissä metyylifolaattipillereissä on yleensä 400 tai 800 mcg eli 0,4/0,8 mg. Monilla jo tällainen annos auttaa masennukseen. Parhaan tehon saavuttamiseksi suosittelisin välttämään foolihappoa (myös monivitamiini) metyylifolaattia käytettäessä.

Erilaisia stimulaattorihoitoja kuten syväaivostimulaatio DBS, vagushermostimulaatio VNS ja transkraniaalinen magneettistimulaatio TMS tutkitaan ja jossain määrin käytetäänkin hoitoresistentin masennuksen hoidossa. Muut kuin TMS vaativat aivoleikkauksen, enkä tiedä näiden saatavuudesta Suomessa.

Vagushermostimulaatiosta on tosin olemassa korvalehden kautta toimiva versio, jollaisen pystyy rakentamaan itsekin muutaman kympin TENS-laitteesta. Lisäksi tutkitaan tPEMF-hoitoa, jossa annetaan kallon läpi sähkömagneettisia pulsseja.

Kehitteillä on melkoinen määrä uusia masennuslääkkeitä, joilla on uudenlaisia vaikutusmekanismeja, kuten NMDA-reseptorin tai kappa-opioidireseptorin salpaaminen.

Toivoa ihan oikeasti on.

February 21, 2018
by Maija Haavisto
0 comments

Keuhkoveritulppa tappaa – ja lääketieteen seksismi myös

Iltasanomat uutisoi eilen kahdesta lääkäristä, jotka ovat oikeudessa hoitovirheen seurauksena. Tamperelaisnaiselle soitetun ambulanssin henkilökunta uskoi tällä olevan keuhkoveritulppa, mutta TAYSin lääkärit totesivat, ettei tämä tarvitse päivystyksellistä hoitoa. Nainen kuoli kotonaan seuraavana päivänä.

Erittäin surullinen tapaus. Tähän voisi vedota, että lääkäreille sattuu aina virhearvioita, kukaan ei ole erehtymätön. Näinkin asia on, mutta toisaalta tässä oli tehty jo oikea diagnoosi, joka kaipasi välitöntä sairaanhoitoa. Lääkärit kuitenkin potilasta näkemättä jostain syystä eivät uskoneet diagnoosiin.

Ei ole mitään perustelua sille, että nainen jätettiin kotiinsa. Potilaan kuljettaminen sairaalaan turhaan on paljon pienempi moka kuin se, että mahdollinen henkeä erittäin akuutisti uhkaava tilanne jätetään selvittämättä.

Valitettavasti tämä ei ole läheskään ainoa keuhkoembolian väärindiagnoosi Suomessa, josta olen kuullut. Useita vastaavissa tilanteissa hengissä selvinneitä on kertonut minulle tarinansa. Keuhkoveritulpan sukupuolijakauma on hyvin lähelle 50/50, mutta kaikkia näitä kertojia yhdistää naissukupuoli. Sattumaako? Mahdollista, mutta en usko.

Lääketieteen seksismi on Suomessa (ja muuallakin) erittäin yleinen, tappava ilmiö, josta minulle on kerrottu sähköposteissa, blogikommenteissa ja foorumiviesteissä satoja tapauksia. Siitä on kirjoitettu useita kokonaisia kirjoja, ja aihetta sivutaan myös omassa kirjassani Hankala potilas vai hankala sairaus. Seuraava teos aiheesta ilmestyy ensi kuun alussa, Maya Dusenberyn Doing Harm, jonka toivottavasti pääsen arvioimaan tähän blogiin.

Lääkäreillä on valitettavana taipumuksena tulkita naisten oireet ahdistukseksi, stressiksi, luulosairaudeksi tai muuksi vastaavaksi. Kun naispotilas sanoo “henkeä ahdistaa”, lääkäri kuulee helposti, että “minua ahdistaa”.

Näin kävi myös Apu-lehdelle tarinansa kertoneelle Päiville, joka viikkokausia taisteli henkihieverissä saadakseen hoitoa keuhkoveritulppaansa. Päivi oli itse arvannut oireidensa syyn, mutta lääkärit diagnosoivat oireet paniikkihäiriöksi ja määräsivät hoidoksi rauhoittavia. Uskomatonta. Tai olisi, jos ei olisi kuullut jo valtavan määrän vastaavia tarinoita.

Asiat eivät voi jatkua näin. Naiset ansaitsevat hoitoa siinä missä muutkin. Mitä asialle voi tehdä?

Keuhkoveritulpan oireisiin voi kuulua mm. voimakas hengenahdistus, terävät rintakivut ja nopea syke. Lisäksi voi olla mm. veren yskimistä, ahdistusta, hikoilua, kuumetta ja pyörtymistä. Yleiskunto saattaa romahtaa niin, että muutaman metrin kävely tuottaa ongelmia. On ehdottoman tärkeää saada hoitoa pian.

February 2, 2018
by Maija Haavisto
1 Comment

Kirja-arvostelu: Uni – sikeydet ja vaikeudet

Uni on monia kiehtova aihe, vaikkei lääketiede tai neurotiede muuten niin kiinnostaisi. Elio Lugaresin Uni – sikeydet ja vaikeudet näyttää juuri heille suunnatulta kirjalta. Se on pieni ja söpö, 150-sivuinen pokkari, joka muistuttaa ulkoasultaan romaania, ei tiedekirjoja.

Totuus kuitenkin on, että vaikka kirja on varsin tiivis katsaus uneen, sen biologisiin ja evolutiivisiin mekanismeihin sekä unihäiriöihin, se on leppoisasta kirjoitustyylistään huolimatta enimmäkseen melko tekninen. Tieteellisiä termejä vyörytetään toinen toisensa perään ilman mitään selityksiä. Lääketiedekirjoittajana tämä ei tuottanut minulle ongelmia, mutta monelle muulle lukijalle seuraaminen voi olla hankalaa.

Vuonna 2015 kuollut italialaisneurologi Elio Lugaresi oli eräs maailman merkittävimpiä unitutkijoita. Tämä selittää myös kirjan jotkut erikoiset painotukset: fibromyalgiasta on vain muutama rivi ja CFS/ME:stä pari ympäripyöreää lausetta, siinä missä prionitauteja selitetään (oikein mallikkaasti ja selkeästi) useita sivuja johdantona usean sivun tekstille erittäin harvinaisesta prionitaudista, fataalista familiaalisesta insomniasta. Syy tähän on, että kirjoittaja kuvasi ensimmäisenä FFI:n.

Minulle kirjan tiedoista iso osa oli tuttua, mutta opin siitä kyllä monta mielenkiintoista tietoa, kuten unen jälkeisestä “pöhnästä” (sleep inertia), joka vaivaa kaikkia meitä heräämisen jälkeen, vaikkemme sitä itse huomaisi tai tuntisi olevamme väsyneit. Unesta muilla eläinlajeilla opin paljon uutta, koska sitä unilääketieteen kirjat eivät yleensä juuri käsittele.

Myös esimerkiksi FFI:n vertailu alkoholismin aiheuttamaan unettomuuteen oli kiehtovaa. Unen aikainen vaikerruskin oli minulle tuntematon unihäiriö. Uniapnea oli kuvattu seikkaperäisesti ja hyvin.

Tunnetun suomalaisen unitutkijan Olli Polon näkemys unen mekanismeista on tosin aika erilainen kuin Lugaresilla.

Unen lääkehoitoja kirjassa ei juuri käsitellä bentsodiatsepiinejä (joita ei yleensä eritellä nimeltä), melatoniinia ja levottomien jalkojen peruslääkitystä lukuunottamatta. Suhtautuminen bentsoihin on nihkeä, toki syystäkin). Myöskään mitään “unilääkärin salaisia nukahtamisniksejä” kirjasta on turha etsiä. Tämä ei ole mikään lääkärikirja sinänsä, vaan kirja unesta ja sen ihmeellisyyksistä.

Tapani Kilpeläisen käännös jätti paljon toivomisen varaa, vaikka lausetasolla se olikin selkeä ja jouheva. Löysin runsaasti käännösvirheitä, joista erikoisimpina mm. sytokiinien kääntäminen kitokiineiksi ja hammassuojien/purentakiskojen toistuva kääntäminen hammasproteeseiksi. Myös monikossa olevat termit kuten bentsodiatsepiinit ja monoamiinit oli usein käännetty yksikköön.

Kaikkein eniten harmaita hiuksia aiheutti se, että kirjasta saa kuvan, peräti kahdesta eri kohdasta, että espanjantauti ja unitauti eli encephalitis lethargica ovat sama asia. Todella paha moka. (Viitteissä asiaa on hieman selvennetty.) Tämän takia yleiskääntäjien ei kuulu kääntää lääketiedettä. Voi kuinka mielelläni olisin tarkastanut kirjan ennen julkaisua, terveisin lääketieteen kääntäjä ja käännöstarkistaja…

Myös teoksen tyyli oli sanavalinnoiltaan oudon vanhanaikainen, eikä teksti kuulosta tuoreelta, vaikka kirja on vasta ilmestynyt ja alkukielelläkin italiaksi vasta 2008. Ehkä tarkoituksena oli myötäillä kirjoittajan ajoittain erittäin vanhanaikaisia ja patriarkaalisia asenteita, jotka kieltämättä “istuvat” tähän kirjoitustyyliin, kun lopputulos kuulosti molempien suhteen 1950-luvulta.

Esimerkkinä 1950-luvun tyylistä ja asenteista tämä kohta: “[…] muttei voida sulkea pois, että vaihdevuosi-iässä naisen sidos aviomieheensä on löystynyt, ja jos nainen loittonee myös lapsistaan, hän voi ajautua eksistentiaaliseen kriisiin.

Kirjaa voi varauksella suositella unesta kiinnostuneille, jos vanhahtava tyyli, seksismi ja maallikolle vaikeiden lääketieteellisten termien vyörytys ei haittaa ja toisaalta ei-akateemisuus houkuttaa. Teoksen pääetu lienee sen tiiviys: jos haluaa oppia “kaiken unesta” mahdollisimman vähällä lukemisella.

Kiitos niin & näin -kustantamolle arvostelukappaleesta.