Huomasin vasta eilen, että Ilkka-lehti julkaisi viime viikolla arvostelun Hankala potilas vai hankala sairaus -kirjastani. Arvostelu tuntui minulta aika kummalliselta: siinä keskitytään pariin pikkuasiaan, ihmetellään kun kirja ei käsittele vain harvinaisia sairauksia (missään ei tosin näin väitetäkään) ja todetaan “maallikko jää ihmettelemään, miten oikea diagnoosi saadaan aikaiseksi” (jokaisen sairauden kohdallahan kerrotaan, mitä testejä tai kriteerejä sen diagnosoimiseksi käytetään, ja lisäksi diagnoosia käsittelee kokonainen oma lukunsa).
Helposti tulee sellainen tunne, ettei arvostelija ole lukenut koko kirjaa, vaan ainoastaan selaillut. Ehkä tämä onkin alan käytäntö, en tiedä, mutta minusta se on vähän erikoista. Eräästä aiemmasta kirjastani on julkaistu “arvostelu” Aamulehdessä ilman, että arvostelija oli lukenut kirjaa ollenkaan – se oli nimittäin vielä painossa jutun ilmestyessä, eikä mitään arvostelu- tai muitakaan kappaleita ollut saatavilla.
No, kiva nähdä kuitenkin tämä aihe esillä isossa lehdessä. Täytyy toivoa, ettei kukaan oleta Markku Laitisen tekstin perusteella, että kirjassani käsitellään esimerkiksi erityisen paljon persoonallisuuden vaikutusta, sillä siitä taitaa olla enintään yksi sivu, jos sitäkään.
En ole aiemmin uskaltanut mennä hierontaan, koska minulla on kaikissa lihaksissa myofaskiaalisia triggerpisteitä, päänahasta varpaisiin, ja olen pelännyt, että tuskanhuutoni karkoittaisivat muut asiakkaat pois. Kerran kyllä kävin kiinalaisessa jalkahieronnassa, mikä oli ihan mukavaa.
Eilen kuitenkin minulle tuli fiksu ajatus: hermoni olivat riekaleina ja kaipasin jotain rentouttavaa. Naapurikortteliin oli avautunut kiinalainen hierontapaikka, joita täällä Amsterdamissa on paljon. Hinnatkin ovat kaikkialla lähes standardit: 20 euroa 30 minuuttia, koko tunti 35 euroa. Ei siis kovin kallista lystiä.
Niinpä marssin sisään kiinalaiseen puotiin, jossa olikin heti vapaata, kuten olin arvellut. Pyysin puolen tunnin niska- ja selkähieronnan. Pieni nainen johdatti minut takahuoneeseen, jossa oli hierontapöytä sekä hyllyssä purkki Johnson & Johnsonin vauvaöljyä.
Siitä seuraavat puoli tuntia olikin sitten hirvittävää tuskaa, sen verran taitavasti ja voimalla nainen triggerpisteitäni käsitteli. Urheasti en huutanut, vaikka mieli olisi tehnyt, mutta nainen kyllä tiesi – tietenkin hän tiesi – missä mentiin. “You ok?” “Lot of pain, yes?” Hieronnan jälkeen olo ei ollut rento, vaan oikeastaan virkeämpi. Ei ehkä ihme.
Selkäni ja hartiani olivat jälkeenpäin aivan mielettömän kipeät, vaikka niihin magnesiumöljyä suihkuttelinkin. Mies sanoi, että selkäni näyttikin aika hurjalta, verenpurkaumia ja vielä illallakin se punoitti. Onneksi en koskaan nuku selälläni, siitä ei olisi tullut yhtään mitään.
No, parin päivän päästä olen ehkä entistä ehompi. Voisin mennä uudestaankin, mutta rentoutumiseen taidan jatkossa käyttää muita konsteja. Vaikka sitä jalkahierontaa.
New York Timesissä oli hiljattain juttu, jonka mukaan tarkkaavaisuushäiriön eli ADHD:n lääkkeiden vaikutus on hyvin lyhytaikainen. Ne auttavat kyllä kuukauden pari, mutta ei ole mitään näyttöä siitä, että apu olisi pidempiaikaista. Haitat sen sijaan eivät valitettavasti katoa mihinkään, ja lääkkeen lopettaessa oireet pahenevat, jolloin helposti ajatellaan että lääkkeestä oli hyötyä.
Tähän on tärkeä puuttua. Yksi asia josta puhutaan liian vähän on se, miten ihmiset noin yleisesti syövät lääkkeitä, joista ei ole apua, monet niinkin, että tietävät kyllä, ettei siitä ole apua. Luku on varmasti suuri, kenties yllättävänkin suuri.
Toiset syövät sellaisia lääkkeitä siksi, että eivät halua pahoittaa lääkärinsä mieltä, toiset toiveikkaina: jos se nyt vaikka kuitenkin auttaisi vähän ja ilman sitä olisin vieläkin huonommassa kunnossa. Paitsi turhia sivuvaikutuksia ja turhia kustannuksia, tästä seuraa myös paljon turhaa vaivaa.
Sitten on tietysti paljon muitakin eettisiä kysymyksiä, kuten onko oikein edes antaa vahvoja mieleen vaikuttavia lääkkeitä lapsille (ainakaan tilanteissa, joissa lapsella ei ole esimerkiksi vaikea mielisairaus kuten psykoosi). Yhdysvalloissa kolme miljoonaa lasta syö tarkkaavaisuushäiriöönsä lääkkeitä. Se on hurja lukema: lähes yhtä paljon ihmisiä kuin Suomessa on asukkaita.
Yhdysvalloissa pienillä lapsilla diagnosoidaan myös usein sellaisia sairauksia kuten kaksisuuntainen mielialahäiriö, ja tietysti niitä myös lääkitään. Kaksisuuntainen mielialahäiriö usein alkaa nuorella iällä, mutta moni epäilee, voiko diagnoosia mitenkään järkevästi antaa pikkulapselle. Ja eikö ylivilkkauskin ole tietynikäisten lasten normaali ominaisuus?
NYT:n artikkelin näkökanta on, että tarkkaavaisuushäiriö on enemmän psykologinen kuin neurologinen ongelma, joka johtuu usein huonosta perhetilanteesta tai vanhempien ongelmista. Varmasti joskus näinkin, mutta minusta on ongelmallista antaa ymmärtää, että vanhemmat olisivat aina syypää. Ei voi olla tulematta mieleen 1950-luku, jolloin autismista ja skitsofreniasta syytettiin “kylmiä äitejä”.
Artikkeli ei mainitse lainkaan sitä, että monissa tapauksissa “tarkkaavaisuushäiriön” takana on fyysinen, hoidettava sairaus, mistä puhutaan kirjassani (kannattaa ehdottomasti lukea myös tämä kirja-arvostelu ja mieluusti myös itse kirjakin, jos aihe kiinnostaa).
Usein lasten tarkkaavaisuushäiriöstä, ylivilkkaudesta ja levottomuudesta syytetään liikaa sokeria tai esimerkiksi lisäaineita. Toisinaan kyseessä on ruokayliherkkyys, joko lisäaineille tai ihan tavanomaisille ruoka-aineille.
Jos lastaan ruokkii lähinnä donitseilla ja ranskanperunoilla, kuten Yhdysvalloissa valitettavan monet, on syytä olla huolissaan myös siitä, millaisia ravitsemuksellisia puutoksia tällainen ruoka aiheuttaa. Jopa anemia voi sekoittua lasten käytöshäiriöihin.
En ole tuttavapiirissäni ainoa, jonka mielessä TietoEnator, nykyinen Tieto, ei yhdisty mihinkään myönteiseen, vaan ainoastaan kalliisiin, usein reilusti myöhässä oleviin tietojärjestelmiin, joissa on tyypillisesti jotain vikaa. Osasin aavistaa, ettei sähköisestä reseptistäkään välttämättä tulisi kovin onnistunutta, kun tekijänä oli Tieto.
Johan järjestelmän ongelmista on jonkin aikaa puhuttu, mutta nyt pari päivää sitten Mediuutiset uutisoi, että järjestelmä pahimmillaan kadottaa lääkärin siihen lisäämiä reseptejä. Tiedon pomon mielestä tämä ei ole iso ongelma – kyseessä ei ole virhe vaan “toiminnallisuus”. Hän ei myöskään pidä ongelmaa “akuuttina”, koska järjestelmä ei esimerkiksi kaadu kokonaan.
Tieto puolustelee, että jos ohjelman käyttöohjeita noudattaa, reseptit eivät katoa. Tämä ei ole kuitenkaan mikään perustelu. Lääkärit eivät ole välttämättä mitään erityisen taitavia tietokoneenkäyttäjiä ja ohjelman tekijöiden kuuluu ottaa tämä huomioon. Se on osa heidän työtään.
Reseptinkirjoitusohjelma, joka saattaa käyttäjän huomaamatta kadottaa reseptin, on todellakin viallinen! Heikosti menee, jos ohjelmalla on yksi pääasiallinen käyttötarkoitus, eikä se pysty siihenkään.
Uusi teknologia ei ole automaattisesti parempaa, jos sitä ei tehdä kunnolla. Terveydenhuollon palveluita ei voi toteuttaa tällaisella mentaliteetilla! Luulisi, että vuonna 2012 tämä jo tajuttaisiin, mutta mitä ilmeisimmin ei.
Kuka on vastuussa, jos potilas ei jaksakaan selvittää kadonnutta reseptiä ja elintärkeä lääke, vaikkapa antibiootti tai verenohennuslääke, jää ottamatta ja tästä seuraa kuolema, tai vaikkapa turha sairaalareissu tai vammautuminen?
Emmiinan koko arvostelu on hyvin positiivinen ja hän piti kaikista kirjan osista, mutta eniten hän taisi kehua kirjan pisintä lukua, sanoen: “En voi sanoa muuta, kuin että tämä osio on aivan mahtava tietopaketti huonosti todetuista pitkäaikaissairauksista. En usko, että mistään löytyy yhtä mielenkiintoisella tavalla kirjoitettua opusta.” Lopuksi hän toteaa:
“Suosittelen kirjaa ehdottomasti kaikille, jotka ovat kiinnostuneet omasta terveydestään ja haluavat lisää tietoa oman terveyden ylläpitämiseen sekä infoa erilaisista pitkäaikaissairauksista, joista monet lääkäritkään eivät ole tietoisia. Teos on kirjoitettu loogisesti ja se etenee järjestelmällisesti. Mukana on helppo pysyä.”
Oli kiva kuulla kehuja myös kirjan hakemistosta. Siinä oli nimittäin aivan käsittämätön homma!
Toivon tietysti, että arvostelut lisäävät kirjan myyntiä, sitä vartenhan kustantajakin arvostelukappaleita ihmisille lähettää. Tärkeintä itselleni on kuitenkin se, että saan vakuuden siitä, että ainakin osa lukijoista on kokenut kirjan helppolukuisena, mielenkiintoisena ja hyödyllisenä.
Vaikka kuinka tietäisi kirjoittavansa hyvää kirjaa, on vaikea varmasti tietää, mitä lukijat siitä ajattelevat, kokeeko kohderyhmä sen itselleen suunnatuksi. On ollut erityisen mukava kuulla, että useat lukijat ovat lainailleet kirjaa ahkerasti kavereille ja sukulaisille.
Palaute on siis ehdottoman tervetullutta, arvosteluina, blogikommentteina kuin sähköpostillakin. Toki kielteistäkin palautetta saa ehdottomasti lähettää, jos jokin tökkii. Paljastan nyt tässäkin, että minulla pyörii mielessä kaksikin mahdollista tulevaa tietokirjaa, joista saatan kirjoittaa toisen tai molemmat, aikaisintaan tosin ensi vuonna. Joten kaikenlainen palaute voi olla hyödyksi tulevissa projekteissani.
Lähiaikoina on taas kohkattu paljon rokotteiden haittavaikutuksista (tosin milloinpa ei), etenkin kohdunkaulasyöpärokotte Gardasilin, huolimatta siitä, että juuri tuli tutkimus, jonka mukaan Gardasil ei lisää riskiä sairastua autoimmuunisairauksiin.
Ilmeisesti osa tästä vouhkauksesta on johtunut vaihtoehtolääkäri Joseph Mercolan sivuilla kirjoitetuista väitteistä. Mercolalla on joistain asioista ihan hyviäkin ideoita, mutta itse en koskaan linkitä edes hänen hyviin artikkeleihinsa, koska hänen sivustonsa on täynnä myös aivan täyttä huuhaata.
Rokotuksilla on joskus vaikeitakin haittavaikutuksia, mutta onneksi ne ovat erittäin harvinaisia. Moni ihminen ei ole ymmärtänyt, että jos miljoonille annetaan rokote, väistämättä tilastolliselta kantilta joku heistä saa samalla viikolla diagnoosin MS-taudista tai sairastuu syöpään tai kaatuu kuolleena maahan rytmihäiriön takia, ilman että tämä liittyy tosiasiassa mitenkään rokotteeseen.
Asiaa ei kuitenkaan yhtään auta se, että jotkut ihmiset yhdistävät rokotteisiin kaikki mahdolliset sairaudet, joita ihminen saattaa saada jopa vuosien päästä niiden antamisesta. Eräs huolestunut läheinen antoi minulle joskus linkin sivustolle, jolla kerrottiin papilloomavirusrokotteiden aiheuttaneen jopa satoja kuolemantapauksia tai muita pysyviä haittoja. Siellä oli linkit PDF-tiedostoihin, joista näitä raportteja haittavaikutuksista pystyi lukemaan alkuperäisessä asussaan.
Valitettavasti linkki ei ole minulla tallessa, enkä löydä sitä enää, mutta näitä raportteja lukiessa tyrmistyin täysin. En tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa. Rokotteen aiheuttamiksi oli väitetty kuolemia, jotka olivat sattuneet usein kuukausia rokotteen jälkeen, joskus jopa 1-3 vuotta myöhemmin!
Hyvin suurella osalla kuolleista oli vaikea, vuosia jatkunut tai jopa synnynnäinen perussairaus. Gardasil sai perheeltä syyt niskoilleen esimerkiksi silloin, kun vaikeaa epilepsiaa sairastanut kuoli epilepsiakohtaukseen ja sydänsairaudesta kärsinyt sydänsairauteensa.
Luin useita kymmeniä tällaisia raportteja läpi, joissa siis oli kyse kuolemasta, hengenvaarallisesta tilanteesta tai vaikeasta vammautumisesta, ja 2-3 näistä tapauksista vaikutti siltä, että rokotteella on tosiaan voinut olla yhteys asiaan. Yksittäisessä tapauksessa on tosin yleensä mahdoton varmuudella sanoa, onko asia näin, mutta tapahtuman kuvauksen perusteella sitä voi pitää hyvin mahdollisena. Suurin osa lopuista olikin sitten aivan täyttä potaskaa.
Onneksi minun perheelläni on sen verran järkeä päässä, että jos satun kupsahtamaan vaikka sairauteni aiheuttamien sydänongelmien vuoksi, he eivät syytä siitä influenssarokotetta, jonka otin neljä kuukautta sitten.
Suomen käsittääkseni suosituin kirja-arvostelusivusto Kirjavinkit julkaisi tänään varsin myönteisen arvostelun kirjastani Hankala potilas vai hankala sairaus. Irjan mielestä kirja oli informatiivinen, yleistajuinen ja järjestelmällinen. Tällaista palautetta on aina mukava kuulla! Hän suosittelisi kirjaa ainakin “kaikille terveydenhuollon alalla työskenteleville, itse oudoista oireyhtymistä kärsiville tai jo diagnoosin saaneille sekä heidän läheisilleen”.
Tämän myötä loin tälle sivustolle uuden sivun Arvostelut, johon kerään kokoon kirjaa koskevia arvosteluita. Edellinen arvosteluhan tuli Valtsun terveysblogista. Lehtiarvosteluita ei ole vielä ilmestynyt, mutta useita on käsittääkseni tiedossa.
Ah, ravitsemustiede, tuo ala, jolla jokainen tutkimus kumoaa edellisen, eikä kukaan ole samaa mieltä mistään, paitsi että kaikki aiheuttaa syöpää ja kaikkeen kuolee. Eikös se niin monen mielestä mene?
Erään tuoreen tutkimuksen mukaan joissain isommissa leikkauksissa näyttää olevan selvästi eduksi (ainakin hiirillä), jos leikattava syö proteiinitonta ruokaa viikon pari ennen leikkausta. Ihmisillä tätä lähestymistapaa ei ole vielä tutkittu, eikä sitä siis suositella kokeilemaan ominpäin.
Ilmeisesti kyse on siitä, että proteiinin vähyys kasvattaa elimistön fyysistä stressinsietokykyä, samalla lailla kuin kalorien rajoittaminen, mutta jopa tehokkaammin. Lisäksi inflammaatio eli tulehdusreaktio vähenee. Varmaa käsitystä mekanismeista ei kuitenkaan ole, koska havainto on niin tuore.
Toinen (useimpien) karppaajien kannalta huonompi tutkimus on, että eläinrasvan ja kolesterolin saanti näyttää lisäävän raskaudenaikaisen diabeteksen riskiä. Muut rasvat eivät riskiä nostaneet. Suurin eläinrasvan saanti tuplasi riskin pienimpään verrattuna. Toki muitakin mahdollisia selityksiä tälle tulokselle löytynee.
(Tämän postauksen tarkoituksena ei ole haukkua karppausta, tulipa vain vastaan hiljattain kaksi epäsuorasti siihen liittyvää, mielestäni mielenkiintoista tutkimusta.)
Kirjoitin viime kuussa neulakammosta. Tähän mennessä hoito keskittyy pääasiassa vähentämään pistosten aiheuttamaa kipua. Jos kyse on enemmän pelosta kuin fyysisestä reaktiosta, tämä ei välttämättä ole tarpeeksi.
Erilaisia ihon läpäiseviä “mikroneuloja” on kehitetty jo pitkään. Hiljattain on onnistuttu valmistamaan mikroneula, joka näyttää pystyvän kuljettamaan lääkkeitä ihon läpi. Lisäksi neulan valmistusprosessi ei ole teknisesti lainkaan yhtä haastava kuin aiempien mikroneulojen.
Aiemmin jo on kehitelty erilaisia laastarityyppisiä ratkaisuita esimerkiksi rokotteiden antamiseen. Joissain niistäkin on mukana mikroskooppisia neuloja, sillä läheskään kaikkia aineita ei pelkkä laastari riitä ihon läpi imeyttämään. Iontoforeesilla voidaan kivuttomasti siirtää lääkkeitä ihon lävitse sähkövirran avulla. Sitä käytetään jo jonkin verran, mutta kovin yleisessä käytössä se ei ole, eikä sitä yleensä käytetä korvaamaan pistoksia, vaan lähinnä paikallishoitoihin.
Olen käsittänyt, ettei mikroneula pysty siirtämään kovin suuria lääkemääriä ihon lävitse. Suurempi ongelma lienee se, ettei sillä voida ottaa verinäytteitä, jotka usein ovat hankalampia neulafoobikolle kuin rokotteet (koska prosessi voi kestää paljon kauemmin).
Iontoforeesi toimii kumpaan tahansa suuntaan ja sillä voitaisiin jossain tilanteissa korvata verinäytteet. Sitä tutkitaan erityisesti verensokerimittareissa. Glukoosin mittaukseen riittää kuitenkin erittäin pienikin verimäärä, selvästi pienempi kuin käytännössä mihinkään muuhun verikokeeseen – joillain laitteilla vain 0,3 mikrolitraa verrattuna monen kokeen useisiin millilitroihin.
Mistähän löytyisi innovaatio muiden verikokeiden ottamiseen neulakammoiselta?
Käytän kognitiivista suorituskykyä parantavaa lääkettä. Se auttaa neurologisen sairauteni aiheuttamiin kognitiivisiin vaikeuksiin, jotka on neuropsykologisella tutkimuksellakin todennettu. Pirasetaami ei ole piriste, mutta lievittää etenkin sairauteni aiheuttamaa kognitiivista uupumista. Se on helpottanut paljon myös verbaalisia vaikeuksia (esim. sanojen unohtelu), joka kirjoittajana on minulle tärkeää. Ilman sitä en välttämättä edes pystyisi tekemään työtäni.
Kaverini olisi kiinnostunut kokeilemaan samaa lääkettä, koska se voi auttaa myös terveitä. Hän ei kärsi varsinaisista kognitiivisista vaikeuksista eikä siten ole onnistunut saamaan reseptiä siihen. Monen mielestä tämä olisi varmaan ihan oikein: miksi määrätä lääkettä, jos potilaalla ei ole sairautta?
Lääkärille saattaa tulla myös potilas, joka ei kärsi erektiovaikeuksista, mutta toivoisi saavansa Viagraa. Sillä kuulemma saa paremman erektion. Auttaisikohan aknelääke parantamaan ihoa, vaikka ei aknea sairastakaan? Väitetysti myös ei-masentuneet haluavat masennuslääkkeitä tullakseen “onnellisemmiksi”, mutta itse en ole tällaiseen koskaan törmännyt.
Toisaalta Viagralla, aknelääkkeillä ja masennuslääkkeillä voi olla paljon sivuvaikutuksia ja riskejä. Pirasetaamilla ei kognition parantamiseen käytetyillä annoksilla ole juuri mitään haittavaikutuksia ja se voi mahdollisesti jopa ehkäistä neurologisia sairauksia. Monissa maissa pirasetaami onkin reseptivapaa valmiste.
Yhden lusikan soppaan lisää tuo lääkekorvausjärjestelmä. Käyttötarkoituksesta riippumatta pirasetaami on peruskorvattava lääke. Pirasetaami ei tosin ole kovin kallista: 100 tablettia maksaa 45 euroa. Viagra on varsin hintavaa, mutta sitä sen sijaan Kela ei käsittääkseni korvaa, ellei potilaalla ole selvää näyttöä juuri tietyntyyppisistä erektiovaikeuksista.
Kaverini tekee ajattelutyötä, joten toimiessaan lääke voisi merkittävästi parantaa hänen tuottavuuttaan ja siten tuoda jopa taloudellista etua yhteiskunnalle. Toisaalta näin voisi epäsuorasti tehdä muunkinlainen lääke parantamalla potilaan elämänlaatua ja siten tämän työsuoritusta. Toisaalta pitäisikö ihmisten hyvinvointia parantavat lääkkeet korvata vain, jos ne parantavat työkykyä/tuottavuutta (joidenkin lääkkeiden ja hoitojen perusteella Kela-korvattavuus arvioidaan yksilökohtaisesti juuri tämän perusteella)?
Onko ihminen pelkästään tuotantokone? Pitäisikö kaverini saada kokeilla turvallista lääkettä vain, jos hän maksaisi sen omasta pussistaan? Vai ei silloinkaan?
