Hankala potilas vai hankala sairaus



Kirja ja terveysblogi huonosti tunnetuista pitkäaikaissairauksista

May 18, 2016
by Maija Haavisto
0 comments

Kirja-arvostelu: Brain on Fire: My Month of Madness

Brain on Fire: My Month of Madness on Yhdysvalloissa bestselleriksi noussut muistelma, joka kertoo harvinaisesta sairaudesta nimeltä autoimmuuni-NMDA-enkefaliitti. NMDA-reseptori liittyy mm. muistiin ja sen peukalointi voi aiheuttaa niin epilepsiakohtauksia kuin psykoosejakin. Näin tekevät myös NMDA-vasta-aineet.

Susannah Cahalan on menestyvä toimittaja, joka alkaa kärsiä paranoiasta, irrationaalisista ja sekavista ajatuksista ja vähitellen jopa hallusinaatioista. Perhe, poikaystävä ja työkaverit alkavat huolestua. Hän saa myös pari epilepsiakohtausta.

Ensimmäinen lääkäri on sitä mieltä, että Cahalan käyttää liikaa alkoholia ja kyseessä ovat alkoholin vieroitusoireet. Lääkärit kun ilmeisesti kertovat potilaan kertoman alkoholimäärän vähintään kolmella, sillä potilashan aina ilmoittaa alakanttiin. Cahalan itse keksii sairastavansa kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja onkin ajatukseen suorastaan tyytyväinen. Hän saa lääkkeitä sekä siihen että epilepsiakohtauksiin, mutta sairaus vain pahenee. Hän alkaa olla aivan sekaisin.

Lopulta Cahalan saa kouristuskohtauksen sairaalan aulassa ja päätyy 24 tunnin videovalvonnassa olevalle epilepsiaosastolle. Kohtauksia ei kuitenkaan enää näy ja hänen ollessaan pahasti psykoottinen alkaa osaston henkilökunta epäillä, että vika on vain korvien välissä. Epilepsiakohtaukset voivat harvoin laukaista psykoosin, mutta yleensä se menee nopeasti ohitse.

Cahalanin psykoosi vain pahenee. Kaikki vainoavat häntä ja puhuvat hänestä pahaa. Hän puhuu kuin pikkulapsi ja toisinaan käyttäytyy kuin olisi suoraan Manaaja-elokuvista. Hänelle tulee myös neurologisia oireita kuten raajojen jäykkyyttä ja kielen kramppeja. Verenpaine kohoaa ja vaatii lääkitystä.

Hän yrittää monta kertaa karata ja sairaala haluaisi hänet pois sieltä, psykiatriselle osastolle. Vanhempia ajatus kauhistuttaa. Poikaystävä ja vanhemmat yrittävät olla koko ajan hänen vierellään, sillä se rauhoittaa häntä. Kaikkia pelottaa eniten, voiko hän enää koskaan palata ennalleen. Eihän kukaan edes tiedä, mikä häntä vaivaa.

Lopulta löytyy neurologeja ja muita lääkäreitä, jotka uskovat ongelman olevan jokin fyysinen sairaus. Vaan mikä. Infektio- ja autoimmuunialkuperää epäillään, mutta testeissä ei löydy mitään. Selkäydinnesteen valkosolumäärä on koholla, mutta ei merkittävästi, eikä se ole spesifi tulos.

Eräs neurologi ratkaisee ongelman, kun Cahalan laitetaan piirtämään kellotaulu ja siihen numerot. Tämä onnistuu muuten kohtuullisen hyvin – mutta numerot menevät kaikki samalle puolelle taulua. Tämä on diagnostinen hemineglectille, eli toinen aivopuolisko ei toimi kunnolla eikä ihminen pysty hahmottamaan kunnolla toista puolta maailmasta tajuamatta sitä itse. Toinen aivopuolisko ei toimi tässä tapauksessa siksi, että se on niin tulehtunut, kuin tulessa.

Lääkäri muistaa kuulleensa autoimmuunista NMDA-enkefaliitista, joka on kuvattu kirjallisuudessa vasta pari vuotta sitten. Voisiko kyseessä olla tämä harvinainen sairaus? Sen selvittämiseen vaaditaan aivobiopsia, joka saa Cahalanin vanhemmat kauhistumaan, mutta vaihtoehtoja ei ole.

Diagnoosi varmistuu biopsiasta ja hoidoksi määrätään steroideja ja suonensisäistä immunoglobuliinia. Cahalan pääsee sairaalasta lähes välittömästi, koska hoidon voi toteuttaa enimmäkseen kotona. Vaikutukset eivät toki tule heti ja alku on raastavaa, mutta vähitellen sairaus alkaa väistyä. Takeita täydestä parantumisesta ei ole, mutta Cahalan pääsee palaamaan töihinsä.

Kirja jatkuu yllättävän pitkään paranemisen jälkeen, pidempään kuin tällaiset kirjat ehkä yleensä. Sairaalajakso kesti vain kuukauden, mutta sairauden vaikutukset ovat paljon pitkäkestoisemmat. Miksi Cahalan sairastui? Miksi hän toipui kun jotkut jopa kuolevat? Kuinka moni muu sairastuu saamatta diagnoosia, kuinka moni on sairastunut maailmanhistoriassa, kun sairaus on kuvattu vasta viime vuosina? Nämä kysymykset jäävät vaivaamaan häntä.

Kirja on erittäin hyvin kirjoitettu. Sen elävyys saa todella symppaamaan päähenkilöä kuin parasta romaanihahmoa. Koska Cahalan ei muista sairaala-ajoista käytännössä yhtään mitään, on kirja kirjoitettu enimmäkseen perinteisellä toimittajantyöllä: haastatteluilla ja epikriisejä lukemalla, toki myös 24 tunnin videovalvonnan materiaalista oli apua. Mahtaa olla hämmentävää kirjoittaa juttua oudosta tyypistä – joka onkin todellisuudessa oma itse, vaikka ei kuitenkaan.

Brain on Fire oli monella tapaa mielenkiintoinen. Lähipiirissäni ja tuttavieni joukossa useampi ihminen on sairastanut psykoosin ja tämä kirja auttaa tavallaan avaamaan sitä ajatusmaailmaa, vaikkakin psykoottiset ajatukset eivät useinkaan ole järjellä ymmärrettävissä.

NMDA-enkefaliittiin ei aina liity epileptisiä kouristuksia ja toisaalta kaikkia epilepsiakohtauksia voi olla vaikea tunnistaa, Cahalanillakin tunnistettiin vasta grand malit. Sairauteen voi mahdollisesti viitata melko äkisti alkava, usein voimakkaasti vaihteleva psykoosi (esim. lähes oireettomia päiviä ja todella huonoja päiviä), johon voi liittyä neurologisia oireita. Esim. kielen krampit voivat tosin johtua myös psykoosilääkkeiden haittavaikutuksia.

On myös useita muita elimellisiä syitä, jotka voivat aiheuttaa psykooseja. Tällaisia ovat esimerkiksi kilpirauhas-, lisäkilpirauhas- ja lisämunuaissairaudet, Huntingtonin tauti, B12-vitamiinin ja folaatin puutos, häkämyrkytys, porfyria, SLE, syfilis, Wilsonin tauti, MS-tauti ja borrelioosi. Ohimolohkoepilepsia sekoittuu helposti psykoosiin.

May 5, 2016
by Maija Haavisto
1 Comment

Kansan kollektiivisia lääkäritraumoja

Netti on täynnä viestiketjuja aiheesta kamalin/oudoin lääkärikäynti. Näistä olisi minusta ehdottoman tärkeää tehdä kunnon tutkimusta – jos joku on jo tehnyt, niin laittakaa linkkiä! Tässä joitain “suosikkejani” Vauva-lehden foorumin ketjusta. (Kaikki seuraava on lainauksia eri postauksista, näin pitkiä tekstinpätkiä ei ole kiva lukea kursiivilla.)

***

“Menin korvakivun takia lääkäriin. Korvissa humisi ja paukkui ja sitä särki. Kuumettaki oli 38. Kun astuin ovesta sisään niin lääkäri aloitti: Sulla on tuota painoa kyllä aivan liikaa. Vastasin tietäväni erittäin hyvin mut nyt on korva kipee.

Lääkäri alkoi jankata olenko harkinnut laihdutusta. Sanoi mun tarvitsevan aikaa ravintoterapeutille. Suosittele painonpudotus ryhmää. Seuraavaks se mittas verenpaineen. Verenpaine oli vähän koholla varmaankn lääkärin takia. Se sanoi verenpaineen johtuvan ylipainosta. Sanoi että saan todennäköisesti aivoinfarktin ja diabeteksen.”

***

“Kipupsykologi pyysi minut huoneeseensa ja kysyi: “Täytät pian 41 vuotta, miltä se tuntuu?” (Syntymäpäiväänä oli useampi kuukausi aikaa). Vastasin, ettei se nyt oikein miltään vielä tuntunut, en ollut ajatellut oikein koko asiaa vielä. Psykologi teki päätelmän: “Siis mikään ei tunnu sinusta oikein miltään??!!””

***

“Erään lääkärin vastaanottokäynti oli kaikinpuolin erikoinen kokemus. Kaveri oli selvästi aivan omaa sarjaansa, ja jutut olivat sen mukaiset. Sain reseptin lääkkeisiin, joiden yhtenä mahdollisena haittavaikutuksena on lihominen. Koska olen jo reilusti ylipainoinen, otin painonnousun ja lääkkeiden lihottavan vaikutuksen puheeksi. Lääkäriä alkoikin mietityttää, että mistä runsas painoni johtuu. Niinpä hän päätti tokaista jotain todella diplomaattista ja korrektia “olet sinä kyllä muutakin kuin kasviksia syönyt”! Lisäksi samaiset määrätyt lääkkeet saattavat aiheuttaa haluttomuutta. Lääkäri ilmoitti, että erityisesti miehille seksi on parisuhteessa tärkeä asia ja että suhteessa seksittömyys voi muodostua todelliseksi ongelmaksi. Seksipuheensa loppukaneettina hän tokaisikin: “sen näkee naamasta kun lakkaa saamasta”.”

***

“Minulla oli n. 10 opiskelijaa huoneessa (annoin luvan) jotka tutki kummallisia oireitani. Paljon latinaa ja arvauksia. Lääkäri opetti siinä sitten diagnoosin tekoa ja esitti ilmeisesti hyviä pointteja.
Lopuksi minulle lykättiin seuranta- aika käteen ja heippa. Ajattelin siinä sitten että eivät ilmeisesti kaikesta huolimatta keksineet mitään osuvaa diagnoosia kun eivät minulle mitään sanoneet.
Parin päivän päästä sain kumminkin kirjeen jossa luki minun sairastavan parantumatonta autoimmuunisairautta. Unohtivat kai kertoa…”

***

“Mieleen on jäänyt se, kun menin arvauskeskukseen näyttämään puoli vuotta turvonneina olleita imusolmukkeita. Olin asiasta jo aika huolestunut. Vastaanotolla sitten oli mieslääkäri joka totesi “ei noin kauniilla tytöllä mitään lymfoomia ole, nyt ihan huoletta katsot sieltä peilistä jotain ihan muuta kuin niitä pattejasi””

***

“Olin Jorvin päivystyksessä vuodepaikalla kun sinne tuotiin kolarissa ollut potilas. Kolaripotilaalla oli vaikeuksia hengittää ja hänelle vietiin paperipussi ja kehotettiin hengittelemään siihen. Kuulin moneen kertaan kun hoitajat tokaisivat hänelle “hengittele rauhassa siihen paperipussiin” kun potilas ei meinannut saada henkeä. Lääkäreillä oli jotain kiireellisempiä tapauksia, heitä ei näkynyt. Jossain vaiheessa hoitajat hoksasivat, että kolaripotilas ei oikeasti saa hengitettyä kunnolla. Silloin he päättivät soittaa hätäkeskukseen (sairaalan päivystyksestä!). Kuulin vielä kuinka tuskailivat, että hätäkeskuksessa on ruuhkaa. Lopulta saivat ambulanssin tilattua ja tämä kuljetti potilaan Töölön sairaalaan. Joitakin tunteja myöhemmin saman ambulanssin henkilökunta kävi päivystyksessä uudestaan ja kuulin, kun he kertoivat kolaripotilaasta hoitajille: “Kyllä me se sinne Töölöön hengissä saatiin, melkein” ja siihen röhönaurua päälle.

Ei ollut kauhean turvallinen olo niissä käsissä.”

***

“Itse olen hakeutunut Jorvin päivystykseen elämäni pahimman päänsäryn vuoksi. Sain parasetamolia ja minut latettiin seurantaan ja unohdettiin yksin noin 12 tunniksi. Sitten tultiin ihmettelemään, että vieläkö päähän sattuu. Lopulta tuli siirto Meilahteen missä on neurologinen päivystys. Ambulanssin hakiessa minua oli lanssikuskeilla ohje, että olen petipotilas, mutta Jorvin hoitajat komensivat kävelemään ambulanssiin. Meilahdessa minulla todettiin aivokalvontulehdus…”

***

“Laskettu aika oli lähellä ja lapsi oli perätilassa. Neuvolan lääkäri sanoi, että lapsi voidaan kääntää oikeinpäin ennen synnytystä (tämä tapahtui aika monta vuotta sitten, en tiedä käännetäänkö lapsia kohdussa nykyään) . Äiti kysyi lääkäriltä, että onko tämä turvallista; hän oli kuullut, että operaatio on vaarallinen. Lääkäri totesi: “Joskushan sitä kuitenkin pitää kuolla”.”

April 26, 2016
by Maija Haavisto
0 comments

Tuotearvostelu: Abbott FreeStyle Libre -glukoosimittausjärjestelmä

Abbottin FreeStyle Libre on hiljattain Suomeen saapunut CGM-tyyppinen verensokerimittari (CGM:n virallinen käännös on ilmeisesti “glukoosipitoisuuden jatkuva seuranta”). Teknologia on hieman erilainen kuin tavallisessa CGM:ssä ja virallisesti FreeStyle Libre ei sellainen olekaan, vaan “Flash-glukoosimittausjärjestelmä”.

Täällä Hollannissa Libre on ollut myynnissä pidempään, mutta sain laitteen kokeiluun nyt yhden sensorin kanssa. Vaikka en ole diabeetikko, päätin kirjoittaa tuotteesta arvostelun. Itse kärsin siis hypoglykemiasta. Minusta laite sopii myös ei-diabeetikoille tietyissä tilanteissa. Insuliinin annosteluun liittyvät ominaisuudet jäivät minulta arvioimatta.

Ykköstyypin diabeetikoita suositellaan mittaamaan verensokerinsa puoli tusinaa kertaa päivässä. Moni suosittelee taajaa mittausta myös kakkostyypin diabeetikoille. Se ei kuitenkaan ole kovin mukavaa ja sormenpäät, joista saa luotettavimmat lukemat, tulee vuosien varrella moneen kertaan rei’itettyä.

Kuusikin mittausta päivässä on vähän, kun verensokeri muuttuu kaiken aikaa. Jatkuva verensokerin seuranta mittaa sokereita kellon ympäri vain yhdellä pistoksella.

Mikä Libre?

FreeStyle Libren päähyöty on hinta. Perinteiset CGM-laitteet kuten kenties tunnetuin Dexcom maksavat lähemmäs tonnin. Libren lukulaite maksaa vain 60 euroa – huikea ero. Yksi sensori maksaa 60 euroa ja toimii kaksi viikkoa, sitten se lakkaa automaattisesti toimimasta. Muilla laitteilla sensorin virallinen käyttöaika katsotaan yleensä lyhemmäksi, tosin niiden ikää jotkut ovat saaneet pidennettyä jopa viikkoihin.

Muut Libren erikoisuudet ovat, että sitä ei tarvitse kalibroida ja sitä saa käyttää insuliinin annosteluun. Muut CGM:t pitää kalibroida vertaamalla lukemia tavalliseen glukoosimittariin, yleensä parikin kertaa päivässä. Ne on tarkoitettu enemmänkin hoidon seuraamiseen kuin insuliiniannosten laskemiseen.

Lukulaite

Libren lukulaite muistuttaa ulkonäöltään hieman autonavigaattoria. Menee se kädessä kännykästäkin, ei herätä ihmettelyä ohikulkijoissa. Siinä on yksi nappula ja kosketusnäyttö. Käyttöliittymä on mielestäni loistava, tosi intuitiivinen ja sitä on heti luonteva ja helppo käyttää, näin kosketusnäyttöummikollekin.

Lukijassa on samassa myös liuskoja käyttävä verensokeri- ja ketonimittari, eli yksi laite riittää. Siinä on myös USB-liitäntä laitteen lataamiseen sekä tietojen siirtämiseen tietokoneelle. (Laitteen käyttö ei vaadi tietokoneen omistamista, vaikka näin siitä saadaan täysi hyöty.) Yhdellä latauksella laite toimii 5-7 päivää.

Lukijassa voi tehdä mittaustuloksiin merkintöjä, kuten ruoka (hiilarit grammoina), pitkävaikutteinen insuliini, lyhytvaikutteinen insuliini, liikunta tai lääke. Isoa osaa omista aterioistani se ei kuitenkaan huolinut näyttää. En tiedä oliko kyseessä liian usein syöminen vai liian vähän hiilareita per ateria.

Sensori

Sensori on ison kolikon kokoinen ja muistuttaa ulkonäöltään sormiparistoa. Yleensä CGM-sensorit laitetaan vatsan alueelle, mutta Libre kuuluu asentaa käsivarren taakse. Kesävaatteissa sen voi siis nähdä, mutta ei se kovin näkyvä ole. Sensorin laittaminen paikoilleen oli melko helppoa ja täysin kivutonta, en edes tuntenut sitä. Sitten pitää odottaa tunti, että saa ensimmäiset lukemat, vaikka ilmeisesti ne eivät ole täysin luotettavia ensimmäisen 12 tunnin aikana.

Se sensorissa arvelutti, että sen kiinnittävä teippi jatkuu vain pari milliä sensorin ulkopuolelle. Siitä tuli jotenkin fiilis, että ei tämä voi pysyä. Hyvin se kuitenkin pysyi. Sensoria ei huomaa arkitoimissa mitenkään, eikä tunnu ikävältä maatakaan sen päällä. Olisi toki iso puute jos tuntuisi.

Libren käyttö

Verensokerin tarkistaminen tapahtuu painamalla lukulaitteen nappia ja viemällä se sensorin päälle. Tämän voi tehdä myös vaatteiden läpi. Lukema saadaan heti. Skannauksen voi tehdä vaikka joka minuutti, mutta jos sensoria ei erikseen lue, se tallentaa lukemat vain vartin välein ja pitää ne muistissaan 8 tuntia. Kun sensorin lukee, siirtyvät sen muistissa olevat lukemat lukulaitteeseen.

Tähän liittyi laitteessa minua eniten ärsyttänyt tekijä. Lokikirjasta löytyvät vain skannatut lukemat. Esimerkiksi jos en skannaa sensoria tuntiin, minä aikana se mittaa sokerin siis automaattisesti neljästi, ja sitten skannaan sen, nämä lukemat piirretään kuvaajalle – mutta niitä ei ilmeisesti näe numeroina mitenkään. Itse en ainakaan keksinyt muuta tapaa saada automaattiskannatut mittaustulokset esiin numeroina kuin yhdistää laite tietokoneeseen ja viedä tulokset raakadatana (tekstinä) CSV-muotoon!

Ohjelma datan käsittelyyn tietokoneella on ihan hyvä, siitä saa monenlaisia graafeja, käppyröitä ja näkymiä. Myös raakadatan saa tosiaan siitä kätevästi ulos. Sillä voisi piirrellä vaikka omia Excel-kuvaajiaan jos haluaisi.

Luotettavuus

Entä ne tulokset sitten? Tässä on Libren kompastuskivi. Ei pidä olettaa, että sensorilla ja perinteisellä liuskamittarilla saisi tismalleen samat lukemat, mikä toki pätee myös varsinaisiin CGM-laitteisiin. Sensori on ensinnäkin pikkuisen jäljessä, 5-10 minuuttia, ja mittausteknologia on hieman erilainen. Ongelma ei kuitenkaan rajoitu tähän.

Nettiarvosteluiden mukaan melko iso osa sensoreista on ilmeisesti susia. Tyypillistä on esimerkiksi sokereiden mittaaminen jatkuvasti jopa pari yksikköä liian alas. Virhe on yleensä konsistentti, eli oikean lukeman saisi kun lisäisi aina lukuun 1.5, tms. Käytännössä ihmiset kokevat, että tämä on psykologisesti hankalaa, kun laite valittaa koko ajan hypoista.

Minulla oli erilainen ongelma: sensori mittasi sokeria liian ylös, mistä nettiarvosteluissa ei juuri valitettu. Tarkistin lukemia Medisanan mittarilla, jota pidän suht luotettavana, koska lukemat ovat olleet yhteneviä labrassa mitattujen paastosokereiden kanssa.

Libre näytti joka kerta noin 0.8-1 yksikköä liikaa (joskus jopa yli 2, minkä tarkistin useammalla sormimittauksella), vaikka huomioin sen, että kudoslukemat saattoivat olla kapillaariverta jäljessä. Tämä tietysti vähensi datan ja graafien hyödyllisyyttä, vaikka verensokerin liikkeet näkyivätkin varmaan enimmäkseen oikein.

Mittaustulosten ohessa ilmoitetut nuolet, jotka kertovat verensokerin kehityksestä (nousee/laskee/pysyy samana), eivät minulla pitäneet lainkaan paikkansa ja usein nuoli jopa osoitti päinvastaiseen suuntaan. Useampi diabeetikko taas piti nuolia paikkansapitävinä ja erittäin hyödyllisinä.

En tiedä voivatko nämä poikkeamat johtua siitä, että en ole diabeetikko, siitä että minulla on useita perussairauksia tai jostain lukuisista lääkkeistäni. Hematokriitti ja muut veren analysointiin vaikuttavat tavanomaiset hematologiset tekijät minulla pitäisi olla normaaleita.

Libreä ei tarvitse kalibroida, mutta sitä ei tällä hetkellä myöskään voi kalibroida, mitenkään. Sääli, vielä kun huomioi että laitteessa on liuskamittari, joten tämän voisi tehdä yhdellä napinpainalluksella. Sensorin näyttämiä lukemia ei siis voi korjata. Abbott ilmeisesti lähettää uuden sensorin, jos vastaan tulee aivan susi yksilö, mikä tietysti vaatii puhelinrumbaa sun muuta.

Sensorien luotettavuus ilmeisesti paranee ajan myötä: se on heikohko ensimmäiset 12 tuntia ja koko ensimmäinen vuorokausi on hieman epäluotettavaa. Toinen käyttöviikko on monien blogivertailuiden mukaan yleensä hieman luotettavampi (=lukemat vastaavat paremmin perinteistä mittaria) kuin ensimmäinen. Itse en tällaista huomannut käytännössä.

Hyöty

Mitä sitten sain datasta irti? Vertailin tietysti erilaisten ruokien ja lisäravinteiden vaikutusta numeroihin. Minulla ruoka jännästi usein laski verensokeria, siis vähän ja vähitellen, ei sillä lailla romahduksena kuin reaktiiviseen hypoglykemiaan tyypillisesti kuuluu.

Yllätyin siitä, että pahimmin verensokerini sai heittelemään leivitetty ruoka (vaikka se olisi ollut runsasrasvaista ja -proteiinista ja lähinnä hiilihydraatteja vain kuoressa). En sellaista normaalisti juuri syö, eihän se terveellistä ole muutenkaan, mutta testijaksolle sattui useampi ruokailu, aina samoin tuloksin. Minä kun kuvittelin, että taikinapinnassa runsas rasva tasaisi nopean hiilarin imeytymistä, saati tukeva sisus. Jatkossa siis tällaista höttöä vielä entistäkin vähemmän.

Libren mukaan verensokerini laskee yöllä alhaisimmilleen yleensä klo 5:30, joskus vähän myöhemmin. Aamunkoittoilmiön vastakohta? Tähän ei vaikuta, otanko aamulla/aamuyöllä ottamani kortisonin (lisämunuaisen vajaatoimintaan) sitä ennen vai sen jälkeen. En havainnut kortisonilla mitään vaikutusta verensokeriin, en myöskään jos tarvitsin lisäannoksia.

Kiinnostavin havainto

Kokeilin useita lisäravinteita, joiden olen joko epäillyt minulla laskevan verensokeria tai joiden yleensä katsotaan vaikuttavan verensokeriin. Yhtä poikkeusta lukuunottamatta en huomannut selvää vaikutusta. Kaneli tabletteina ehkä hieman vaikutti, mutta esim. berberiini (jolla mm. kaverini sai kohonneet verensokerinsa normaaleiksi) tai suuriannoksinen biotiini eivät.

Se yksi lisäravinne, jonka vaikutus oli huima, oli agaricus blazei -lääkesieni. Se tunnetaan paremmin immuunijärjestelmään vaikuttavana, mutta pienten tutkimusten mukaan se myös nostaa adiponektiiniä. (Agaricuksesta on varmaan tulossa oma postauksensa, odottelen yhden ison tutkimuksen julkaisua.) Havaitsemani ero oli hämmentävän suuri.

Agaricus tasoitti verensokerikäyrän vuoret ja laaksot lähes huomaamattomiksi. Yöllä mentiin lähes suoraa viivaa, mitä ei tapahtunut ilman tätä sientä. Ateriatkin tasoittuivat loiviksi kummuiksi, joita käyrästä tuskin huomasikaan (paria ateriaa on itse asiassa jopa täysin mahdoton huomata käyrältä tai lukemia katsomalla). Vähähiilihydraattinen Atkins-leipä ilman agaricusta heilautti verensokeria paljon pahemmin kuin tavallinen vaalea leipä agaricuksen kanssa.

Plussaa ja miinusta

Libre osaisi laskea myös insuliinin annostelun. Käsittääkseni se käyttää laskentaan paitsi hiilihydraattien määrää, nykyistä verensokeria ja sen suuntaa, myös sitä, paljonko edellisestä insuliiniannoksesta on yhä jäljellä vaikuttamassa. (Tätä viimeistä eivät ilmeisesti kaikki laskurit ota huomioon.) Koska en pistä insuliinia, en tätä voinut testata. Ja jos sensorin lukema heittää yhden tai kahden numeron verran, ei laskenta tietysti toimi.

Libren merkittävä puute on myös se, että se ei hälytä hypoista. Tämä tuntuu näin ei-diabeetikkona hyvin oleelliselta, ellei oleellisimmalta, syyltä hankia jatkuva glukoosiseuranta. Se antaa turvallisuuden tunteen siitä, että ei joudu tietämättään vaikean hypoglykemian uhriksi. Libreltä tätä ei saa.

Libre ei myöskään pysty kytkeytymään insuliinipumppuun, saati sitten pysäyttämään sitä hypon uhatessa. Melkein siis suosittelisin ykköstyypin diabeetikolle CGM:ää, joka näihin pystyy, jos rahatilanne vain tämän mahdollistaa.

FreeStyle Libre olisi kuitenkin oiva laite aikuistyypin diabeetikolle – jotka eivät usein juuri mittaile verensokeriaan, vaikka pitäisi -, metabolista oireyhtymää sairastavalle, hypoglykeemikolle (tai sellaista epäilevälle) tai ihmiselle, jolla on esimerkiksi suvussa diabetestä ja haluaa nähdä, miten eri ruoat vaikuttavat hänellä verensokeriin. Tai miksei Quantified Self -harrastajallekin. Verensokeri on kuitenkin hyvin tärkeä juttu, muunkin kuin diabeteksen kannalta.

Erityisesti Libressä etuna on se, että koska lukijan hinta on halpa, järjestelmää ei tarvitse käyttää koko ajan, jos sensoreiden hinta tuntuu kalliilta tai ei nappaa pitää sellaista koko ajan itsessään kiinni. Jo yksittäinen kahden viikon sensorointijakso kertoo paljon oman kropan toiminnasta. Tämä riippumatta diabeteksen tyypistä tai onko sitä.

Data pilveen

Hakkerihenkisille tiedoksi, että Libre on yhteensopiva Nightscoutin kanssa Glimpin kautta. Sama suomeksi: muiden CGM-laitteiden tapaan Libren tulokset saa Android-laitteen kautta pilveen, eli esimerkiksi vanhempi voi tarkastella lapsen tuloksia tietokoneella tai kännykällä.

Tämä vaatii periaatteessa sensorin skannausta puhelimella, mutta en keksi, miksei voisi käyttää erillistä NFC-lukijaa välissä, esim. t-paidan hihassa, joka lukisi sensoria koko ajan. Näin voisi järjen mukaan saada hälytykset ja kaikki, sekä lukemat vartin sijaan vaikka minuutin välein ilman skannauksia. Glimpillä Libren sensori ei myöskään automaattisesti kuole 14 päivän päästä.

Saatavuus

Huonona puolena Suomessa FreeStyle Libreä saa tällä hetkellä Abbottin mukaan vain julkisesta terveydenhuollosta. En tiedä tarkoittaako tämä sitä, että se on kokonaan korvattava, jos sen onnistuu saamaan, ei-diabeetikolle sellaista tuskin heruu. Useimmissa maissa sen voi ihan itse tilata ja jotkut tilaavat Librejä jopa ulkomaisista nettikaupoista (mikä vaatii kikkailua, koska kaupat mm. blokkaavat väärän maan IP-osoitteet).

April 13, 2016
by Maija Haavisto
0 comments

Oliko Andreas Lubitzilla B12-vitamiinin puutos?

Andreas Lubitz oli psyyken ongelmista kärsinyt lentäjä, jonka sairaus johti hirvittävään, käsittämättömään tekoon: hän lensi Germanwingsin matkustajakoneen vuorta päin Alpeilla reilu vuosi sitten. Lubitzin mielenterveysongelmista on kirjoitettu lehdissä paljon, mutta yksi mahdollinen syy on jäänyt mainitsematta artikkeleissa.

Lubitz kärsi masennuksesta (joidenkin lähteiden mukaan mahdollisesti jopa psykoottisesta), itsetuhoisuudesta, ahdistuksesta ja näköhäiriöistä, jotka on lehdissä leimattu psykosomaattisiksi. Hän pelkäsi menettävänsä näkönsä, mikä tietysti olisi johtanut lentäjän uran päättymiseen.

B12-vitamiinin puutos on hyvin yleinen sairaus, joka yleensä johtuu imeytymishäiriöstä, joskus riittämättömästä saannista. B12:n imeytyminen on monimutkainen prosessi, jossa tarvitaan mm. mahalaukusta erittyvää ns. sisäistä tekijää. Siinä voi moni eri asia mennä pieleen ja monet lääkkeetkin heikentävät B12:n imeytymistä, mm. yleiset happosalpaajina käytetyt protonipumpun estäjät.

B12-puutoksella on sadoittain mahdollisia oireita, useimmat neurologisia tai psykiatrisia. Masennus, ahdistus, psykoosi ja itsetuhoisuus on kaikki kuvattu lukuisia kertoja lääketieteellisessä kirjallisuudessa. Myös monenlaisia näköhäiriöitä on kuvattu.

Iltasanomien mukaan Lubitz ei nähnyt kunnolla kirkkaassa valossa ja kärsi paineen tunteesta silmissä. Daily Mail mainitsee oireiksi “näön sumentuminen, mustia pilkkuja silmien edessä, haloja ja valonvälähdyksiä, jotka saivat hänet joskus arvioimaan etäisyydet väärin”. Jotka taas ovat hyvin erilaiset oireet. Jokin kolmas lähde mainitsi hämäräsokeuden.

DM:n mukaan Lubitz pelkäsi verkkokalvon irtoamista, mutta itse aloin miettiä, että oliko Lubitz siis itse listannut lääkärille nuo oireet, vai oliko lehti tulkinnut ne tuosta verkkokalvon irtoamisepäilystä (koska nuo ovat sille tyypilliset oireet).

B12-vitamiinin puutos voi aiheuttaa hyvin monenlaisia näköhäiriöitä. Oirelistoissa luetellaan yleisesti mm. näön sumentuminen, silmäkipu, vilkkuminen, kahtena näkeminen ja hämäränäön menetys. Useimmista näistä oireista löytyy myös vähintään julkaistuja tapausselostuksia, mm. neuropaattinen kipu silmässä. B12-puutospotilaiden omissa kuvauksissa listataan kaikki Lubitzille eri lähteissä mainitut näköoireet.

B12:n puute voi vaurioittaa sekä näköhermoa että verkkokalvoa, että aiheuttaa aivoperäisiä näköoireita, joten sinänsä ei ole ihme, jos se voi aiheuttaa melkein mitä tahansa mahdollisia näköhäiriöitä. Jopa verkkokalvon verenvuotoja on raportoitu.

Oliko Lubitzilta testattu B12-vitamiiniarvot? Oletettavasti kyllä, toivoa ainakin sopii. Testin viitearvot ovat kuitenkin useimmissa maissa liian lepsut ja aina tulokset eivät ole täysin luotettavia, koska myös epäaktiiviset B12-muodot näkyvät arvoissa.

Jos lääkärit olivat vakuuttuneita, että Lubitzin vaivat olivat korvien välissä, niin luotettavampia testejä kuten transkobalamiini tai virtsan metyylimalonaatti ei todennäköisesti tehty. (Jotkut lääkärit myös edelleen uskovat, että B12-puutos aiheuttaa aina hematologisia poikkeavuuksia kuten anemiaa ja makrosytoosia, mikä ei ole totta!)

Ei tietenkään voi varmuudella sanoa, että Lubitzilla olisi ollut vitamiinipuutos. On mahdollista, että hänellä tosiaan oli vain psykiatrisia oireita ja näköhäiriöt johtuivat stressistä tai luulosairaudesta (tai muusta fyysisestä syystä kuin B12-puutos). Mutta olisi hyvin surullista, jos hänellä olisi ollut fyysinen sairaus, jonka voi parantaa euron hintaisilla pistoksilla.

April 1, 2016
by Maija Haavisto
3 Comments

Ratkaisu energiahoitojen vakaviin haittoihin

Erilaiset energiahoidot, kuten reiki, Pranic healing, kristallihoidot, käsilläparannus ja kaukoparannus ovat todella suosittuja nykyään. Niissä on kuitenkin yksi ikävä varjopuoli, josta harvoin puhutaan, mutta luonnontieteisiin perehtyneet ihmiset ymmärtävät ongelman välittömästi.

Einsteinin suhteellisuusteoria jo kertoo, mistä on kyse. E = MC². Massa on energian muoto eikä energia voi kadota mihinkään.

Tämä valitettavasti tarkoittaa sitä, että jos ihmiseen siirretään energiaa, se muuttuu tällöin massaksi. Yhdessä reikihoidossa voi olla energiaa peräti 250 kilokalorin verran, määrä joka vastaa jopa kolmea lehtikaalipirtelöä. Jos hoitoja ottaa usein, alkaa energia – massa – väistämättä kertyä vyötärölle. Ei siis ihme, että lihavuus lisääntyy länsimaissa vauhdilla.

Tästä syystä kiinnostuin heti, kun kuulin noruas-terapiasta. Siinä kanavoidaan negatiivista energiaa ja kalorit palavat, suorastaan sulavat pois. Noruas-hoitoja voi myös opetella tekemään itse kotona.

Tämä vuodenaika on otollinen noruas-hoidon toteuttamiseen kotona. Mistäpä sitä saisi paremmin negatiivista energiaa kuin veroilmoituksen täyttämisestä! (Jos et joudu palauttamaan veroilmoitusta, keksit varmasti jotain muuta riittävän raivostuttavaa.)

Noruas-hoito tapahtuu lähinnä ajatuksen voimalla, negatiivista energiaa kanavoiden, mutta metaboliaa ja rasvanpolttoa kiihdyttää, jos samalla esimerkiksi paiskoo astioita tai lyö nyrkillä seinään. (Huom. en suosittele kiviseinää tähän käyttötarkoitukseen.) Tässä saadaan poltettua yllättävän paljon kaloreita.

Hyvä opetusvideo hoidon käytännön toteutukseen löytyy YouTubesta.

March 26, 2016
by Maija Haavisto
0 comments

Ruokavaliokirja ilmestyy syksyllä

Erilaisia erityisruokavalioita käsittelevälle tietokirjalleni löytyi lopulta uusi kustantaja. Kirja ilmestyy alkusyksystä. Lopullinen nimi ei ole vielä varma, mutta tiedossa on kovakantinen ja melko tuhti opus. Lisää tietoa tulossa myöhemmin, veikkaisin että noin toukokuussa.

Kiitos kaikille kustantajan etsinnässä avustaneille blogin lukijoille! Lopulta nappasi toista reittiä, vaikka teiltä useita lupaavia liidejä tulikin.

Tämä onkin jo viides tietokirjani, neljäs terveyttä/lääketiedettä käsittelevä kirjani ja 11. kirjani ylipäätään (ellei kuudes romaanini ehdi ensin, jolloin tämä on 12.).

Blogaajat ja toimittajat voivat toki jo kysellä arvostelukappaleita, joita on saatavilla jokusen kuukauden päästä.

Minut voi myös tilata puhujaksi aiheesta, niin kuin aiempien kirjojenikin aiheista. Olen tulossa Suomeen ainakin pari kertaa tänä vuonna.

March 16, 2016
by Maija Haavisto
0 comments

Kirja-arvostelu: Home ja terveys

Tuula Putus on Suomen parhaita homealtistuksen asiantuntijoita ja hänen kirjoittamansa kirja Home ja terveys sisältää monenlaista tietoa homevaurioista ja muista sisäilmaongelmista ja toisaalta homeista muuten kuin kosteusvauriomikrobeina.

Kirjassa tarkastellaan homeita etenkin lajikohtaisesti. Miltä ne näyttävät (kuvien kera) ja haisevat, millaisiin materiaaleihin ne pesiytyvät ja mitä ne tekevät ihmiselle. Homeethan voivat aiheuttaa terveysongelmia kolmella eri päämekanismilla: allergiana, niiden erittämien toksiinien eli homemyrkkyjen kautta ja infektiona, esimerkiksi aiheuttamalla sieni-infektion keuhkoihin. Kaikki homeet eivät kuitenkaan tee kaikkia näistä.

Toki usein homeiden vaikutuksia on vaikea tutkia, koska kosteusvauriossa on tyypillisesti monia eri mikrobeja. Niihin voi sisältyä homeita, hiivoja, bakteereja (muitakin kuin sädesieni), jopa alkueläimiä. Homeita voi tutkia rakenteista eri tavoin, mutta ei kovin hyvin ihmisestä. Allergiatestit on vain muutamalle hassulle lajikkeelle.

Homeille voi altistua muutenkin kuin kosteusvaurion kautta. Tuula Putus ei suosittele käyttämään esimerkiksi päiväkotien puulämmitykseen polttopuita, joissa on näkyvää hometta. (Voi toki kysyä, onko puulla järkevää lämmittää päiväkodissa muutenkaan, pienhiukkasten takia.) Luontokin on täynnä homeitiöitä, jotka tervettä ihmistä eivät haittaa, mutta homealtistunut voi reagoida niihin.

Kirjassa on jonkin verran myös tapauskertomuksia, joista tulee usein paha mieli tai suututtaa. Esimerkiksi keuhkonsiirron saanut potilas, joka joutui homevaurioiselle sairaalaosastolle. Ei varmaan yllätä, että hän menehtyi. Perusterve mies kuoli Aspergillus-homeen aiheuttamaan korvatulehdukseen, jota ei tunnistettu ja se levisi aivopaiseeksi.

Jotkut tapauskertomuksista ovat spekulatiivisempia, kuten potilas, jolla home tuntui pesiytyneen varpaankynsiin ja aiheuttavan levottomia jalkoja, mutta näissä tehdään todistamaton syy-yhteys selväksi.

Tämä ei ole mikään viihdyttävä tietokirja, vaan karu oppikirjamainen teos täynnä asiaa. Luin kirjan osin löytääkseni tietoa tietystä asiasta, mistä en löytänyt juuri asiaa: homeiden psykoaktiiviset vaikutukset, muut kuin uupumus jne.

March 9, 2016
by Maija Haavisto
2 Comments

Ruokavaliokirja kaipaa yhä apua

Muutama kuukausi sitten blogasin siitä, että erityisruokavalioita käsittelevä tietokirjakäsikirjoitukseni oli äkisti menettänyt jo sovitun kustantajansa itsestäni (tai käsikirjoituksesta) riippumattomista syistä ja pyysin lukijoiden apua.

Sainkin, alkaen jo samana päivänä, useita vinkkejä sekä yhteydenottoja kustantajilta. Suurkiitos kaikille jotka auttoivat!

Neuvottelin usean kustantajan kanssa, mutta kaikki neuvottelut menivät lopulta mönkään. Syyksi mainittiin yleensä se, että kirja oli liian tieteellinen ja hakuteosmainen. Sain joidenkin kustantajien kohdalla kuvan, että olisi toivottu enemmän naistenlehtimäistä lähestymistapaa.

Itse uskon vakaasti kirjaani ja minulla on siihen syytäkin. Aihe on erittäin tärkeä ja kiinnostava.

Aiemmat kirjani ovat olleet rakenteeltaan hyvin samankaltaisia, pitkälti listamuotoisia hakuteoksia. Ja ne ovat myyneet tosi hyvin ja saaneet runsaasti positiivista palautetta. Tässä kirjassa hakuteosmaisuus on vielä olennaisempaa, koska kirjaa on tarkoitus voida käyttää jatkuvasti, esimerkiksi ruokaa laittaessa.

Pyydän siis edelleen apuanne, koska olisi sääli jos uraauurtava ja tuhansien ihmisten elämää helpottava teos jäisi julkaisematta. Se tarkoittaisi valitettavasti myös, etten voisi enää kirjoittaa enempää kirjoja, vaikka niille kustantaja löytyisikin.

February 29, 2016
by Maija Haavisto
1 Comment

NIH, Coyne, Tuller ja PACE: oikeutta tiedehuijauksien uhreille

Tänään on harvinaisten sairauksien päivä, mutta en keksinyt aiheesta enää tuoretta sanottavaa, joten kirjoitan yleisestä neurologisesta sairaudesta, koska tämä aihe on päivänpolttava ja äärimmäisen tärkeä.

Tämä postaus koskee CFS/ME:tä, mutta sen jälkipuoliskolla käsiteltävällä PACE-huijauksella on merkitystä monelle muullekin hihmiselle. Miksi? Yleensä kai tieteestä kiinnostuneita ihmisiä kiinnostavat myös tiedehuijaukset ja PACE on valtavan häikäilemätön ja vaikutusvaltainen tiedehuijaus. (Sen tulokset vaikuttavat myös siihen, että tehottomia ja haitallisia hoitoja voidaan antaa sinun verorahoillasi, ja aiheutetaan niillä lisää työkyvyttömyyttä, jota sinäkin olet kustantamassa.)

Yhdysvaltain terveysvirasto NIH lupasi jokin aika sitten lisää CFS/ME-tutkimusta. Takapiruna saattaa hääriä itse Obama, joka lupaili moista kirjeellä ensin livenä ja sitten kirjeellä muutama vuosi sitten. Hiljattain kerrottiin, mitä konkreettisesti on luvassa: todella mittava tutkimus, mm. fMRI:tä, autonomisen hermoston toimintaa ja tuhansien proteiinien määrän vertailua.

Ei tarvitse siis miettiä, löytyykö jotain, vaan mitä kaikkea sieltä löytyy. (Itse en kyllä usko, että CFS/ME:ssä proteominen tutkimus on kaikkein hedelmällisintä hoitojen kannalta, mutta varmasti sillä voi löytää monenlaisia biomarkkereita ja muuta merkittävää.)

Sinänsä tutkimus olisi monen haaveiden täyttymys, paitsi että sen kliiniseksi päätutkijaksi on pestattu mies, joka ei taida edes uskoa CFS/ME:n olemassaoloon. Fibromyalgiasta Brian Walitt on ainakin laukonut täysin järjettömiä kommentteja, joissa hän ei pidä sitä sairautena lainkaan. Miksi tämä valinta kun oikeita CFS/ME-tutkijoita alkaa olla jo varsin paljon, monilla eri aloilla? (No, onhan siinä Ian Lipkin mukana, mutta ei johdossa.)

Tästä lähtikin sitten kohu pyörimään. Potilaat haukkuivat, syystä, Walittia ja heitä vastaan nousi hieman yllättäen professori James Coyne, joka aiemmin on kiivaasti mutta asiallisesti puolustanut CFS/ME-potilaita PACE-kohussa, mm. Ben Goldacrea vastaan. Hän on myös pitänyt PACE-kriittisen puheen ainakin Irlannissa.

Viime viikon lopulla Coyne piti itselleen tyypillisiä pitkiä dramaattisia somemonologeja, joissa uhkasi hänen mielestään liian ronskin Walitt-kritiikin takia jopa lähteä koko “skenestä” pois, jättää potilaat oman onnensa nojaan. (Suurin osa tapahtumista oli Facebookissa, jossa en itse ole, eikä minulla ole linkkejäkään, näin osan keskustelusta kaverini puhelimesta. Twitterissä oli hieman vähemmän jyrkkää avautumista.)

Coyne on siis amerikkalaissyntyinen terveyspsykologian professori Groningenin yliopistossa Hollannissa, takana jo 40 vuotta professoriutta eri yliopistoissa. Häntä kiinnostaa nimenomaan roskatiede, esim. psykoterapian vaikutusten liioitteleminen huonoilla tutkimusmetodeilla, jota hän ruotii paljon oivallisessa blogissaan, jossa on yllättävän paljon
myös vammaispolitiikkaa. Tuntuu, että Coynea kiinnostaa paljon myös muiden mollaaminen, vaikka usein siihen on toki perusteltu syy.

Eilen tapasin Amsterdamissa Forgotten Plague -CFS/ME-dokumentin ensi-illassa, toisen näkyvimmistä PACE-kriitikoista, Berkeleyn yliopiston terveysjournalismin asiantuntijan David Tullerin, joka oli kutsuttu tänne puhumaan. Tullerissa teki vaikutuksen hänestä hehkuva välittäminen ja intohimo oikeudenmukaisuutta kohtaan. Hän oli erittäin mukava mies, joka puhui rauhallisesti, ei missään nimessä kiihkeästi, mutta silti tiukasti.

Tullerin puheessa vilisi rauhalliseen puhetapaan nähden yllättävän paljon voima(kkaita)sanoja, niin sellaisia kuin “piece of shit” kuin “horrific” ja “disgraceful”. Hän kertoi moneen kertaan, miten paljon häntä raivostutti PACE. Se, että kymmenillä eri tavoin kelvoton tutkimus oli julkaistu, vieläpä arvovaltaisessa Lancet-lehdessä. Mutta ennen kaikkea se, miten hirvittävillä tavoilla se vaikutti potilaiden elämään. Kyse ei todellakaan ole vain nokkelasta skuupista.

Aluksi Tuller julkaisi journalistisia PACE-raporttejaan lähes kirjan verran Virology-blogissa. Arvostettu lääketiedeblogi, mutta ei tietenkään mitään tekemistä valtamedian kanssa. Siellä hän julkaisi myös avoimen kirjeen Lancetille. Sen oli allekirjoittanut 42 biotieteiden asiantuntijaa joista suurin osa professoreja, esimerkiksi epidemiologiassa, immunologiassa ja biostatistiikassa. (Ei-professorit ovat enimmäkseen tunnettuja CFS/ME-asiantuntijoita.

Aiemmin oli poikkeuksellista, että CFS/ME-piirien ulkopuoliset tutkijat sotkeutuivat asiaan. Eikä moni tutkija muutenkaan mielellään kritisoi toisten tutkijoiden työtä. Mutta Tullerin mukaan monien hänen kollegojensa mielestä PACE:n julkaiseminen oli pöyristyttävää, mistä syystä he allekirjoittivat kirjeen.

Seuraavaksi mennään oikeuteen, huhtikuussa. Tuller ja Coyne ovat molemmat virallisia reittejä vaatineet PACE-tutkijoilta näiden raakadataa, joka on monilla eri tekosyillä evätty. (PACE:ssahan on siis muitakin ongelmi kuin datan vääristely – edes informed consent ei ollut validi.)

Kysyin Tullerilta, kauanko hän uskoo, että kuluu siihen, että Lancet joutuu vetämään PACE:n pois. Hän veikkasi, että se voisi onnistua jo tänä vuonna, mitä itse pidän aika optimistisena arviona. Hän myönsi, että jos homma menee puhtaaksi oikeustaisteluksi, voi kulua kauemminkin, koska vastaajat voivat valittaa ylempiin oikeusasteisiin.

“En ole tehnyt tätä ennen, joten en tiedä”, Tuller sanoi. Nostin esiin Wakefieldin surullisenkuuluisan huijaustutkimuksen, jossa väitettiin rokotteiden aiheuttavan autismia. Lancetilla meni vuosia retraktoida se. Tuller uskoo, että Wakefield-tutkimus on nöyryyttänyt lehden toimituskuntaa sen verran, että seuraava iso huijaus istuu entistäkin tiukemmassa.

Tullerin näkemys on, että Lancet vetää tutkimuksen pois vasta sitten, kun sen julkaistuna pitäminen vahingoittaa heidän mainettaan enemmän kuin sen vetäminen pois. Egoista ja maineestahan tässä on kyse. Potilaiden terveydestä, hengestä ja toimeentulosta viis.

February 18, 2016
by Maija Haavisto
3 Comments

Voiko norovirukselle mitään?

Tähän aikaan vuodesta on liikkeellä noroviruksen aiheuttamaa vatsatautia, kuten yleensä. Norovirus on yksi kaikkein tarttuvimpia viruksia mitä on ja se selviää pitkään pinnoilla (jopa viikkoja!), joten säännöllinen huolellinen käsienpesu on erittäin suositeltavaa.

Virallinen totuus on, ettei norovirusta voi käsienpesun lisäksi estää muuten kuin olemalla geneettisesti onnekas.* Erääseen geenimuotoon liittyy osittainen immuniteetti virukselle ja myös B-veriryhmä voi tarjota suojaa, ilmeisesti kannasta riippuen. Norovirusrokote on kehitteillä, mutta ei taida ihan heti olla tulossa myyntiin. (* Onnekkuus on suhteellista, koska ko. geenimuoto voi vähentää ykköstyypin diabeteksen, mutta lisätä Crohnin taudin riskiä.)

Itse uskon, että noroviruksen saamisen riskiä voi vähentää ja tarttunutta tautia lievittää. Jotain tutkimusnäyttöäkin minulla on tämän käsityksen tueksi, vaikkakaan ei mitään läheskään Käypä hoito -tasoista.

Siperian ginseng (ei sukua ginsengille), venäjänjuuri eli eleuthero on yrtti, jota käytetään myös flunssan ehkäisyssä. Erään tutkimuksen mukaan se tehoaisi useisiin eri RNA-viruksiin ja norovirus on RNA-virus. Todistusaineisto ei ole ehkä vahvimmasta päästä, mutta itse (ja mieheni) vältimme sen avulla noroviruksen, vaikka samassa asunnossa oksenneltiin, minkä pitäisi olla lähes mahdotonta. Ja ainakaan minulla ei ole tuota immuniteettigeenimuotoa, eikä B-veriryhmää.

Myös varsinaisella ginsengillä on antinoroviraalista vaikutusta.

Oreganoöljy on laajakirjoinen antibakteerinen aine. Sillä näyttäisi olevan myös antiviraalista vaikutusta 1 2 3 norovirukseen. (Itse en olisi koskaan ilman oreganoöljyä, jonka avulla olen välttänyt kymmeniä antibioottikuureja.) Sitä otan itse, jos epäilen altistusta norovirukselle.

Pelkän oreganon syöminen ei siis riitä, laji on eri eikä vaikuttavaa karvakrolia saada tarpeeksi. Lushilla oli joskus myynnissä oreganosaippua, joka olisi varmaan toiminut hyvin “norokäsidesinä” (tavallinen käsidesi ei tuhoa norovirusta!), mutta huolellisen pesun tavallisella palasaippuallakin pitäisi riittää.

Myös useat flavonoidit voivat inaktivoida norovirusta, esim. granaattiomenan, mulperin, karpalon, viinirypäleensiemenen ja vihreän teen.

Jos oksennustauti pääsee iskemään, niin itse ottaisin Saccharomyces boulardiita, joka tunnetaan etenkin tuotenimellä Precosa (toki sen pitäminen sisällä voi olla ongelmallista…). Saccharomyces boulardii on probioottinen hiiva, jolla voi torjua ja hoitaa monenlaisia vatsatauteja ja ripuleita. Sitä ei ole tutkittu noron hoidossa, mutta useiden tutkimusten mukaan se vähentää tulehdusta suolistossa ja vähentää bakteeritoksiineja. Joitain tutkimuksia on myös rotaviruksesta, eli hyödyt eivät rajoitu bakteeri-infektioihin.

Hyvä apu on myös kookosvesi. Sinänsä jännä kookosveden “muotiaseman” huomioiden, että edellisen kerran sitä on tutkittu vatsataudin hoitona (ainakin hakusanalla “gastroenteritis”) vuonna 1992. Kookosvedessä on hyvä elektrolyyttikoostumus, eikä se maistu suolaiselta. (Joissain tutkimuksissa on tosin suositeltu lisäämään sekaan vielä ripaus suolaa.)

Kookoksisuus maussa vaihtelee merkistä toiseen, mutta sekaan voi toki lorauttaa vaikka limeä tai marjamehua. Itämaisista kaupoista saa kookosvettä tölkeissä, jotka säilyvät huoneenlämmössä vuosia. Ne ovat myös yleensä miedomman ja vähemmän kookoksen makuisia.

Koska norovirus pysyy tartutuskykyisenä pinnoilla pitkäänkin, suositellaan, ettei vieraita kutsuttaisi useaan viikkoon vatsataudin sairastamisen jälkeen. Jostain syystä ihmiset eivät tätä kuitenkaan noudata ja minut ja mieheni on usein kutsuttu kylään vain pari päivää sairastamisen jälkeen. Ethän levitä “kiertopalkintoa” eteenpäin.